Ja taas tänään sain huomautuksen siitä, että toimin siinä asemassa, missä olen, väärin. Tai asema on ehkä väärä sana, sanokaamme roolissani. Vedän roolini väärin. Pitäisi olla etäinen, hillitympi, toisenlainen.
Mutta kun en osaa.
Mikä siinä on, että en vain vieläkään osaa. Ja pitäisikö osata? Olla ihan samanlainen kuin muut, tai ainakin sellainen kuin pitäisi olla?
Tottakai se johtaa elämäni siihen, että se on omituista kaikilta mahdollisilta kanteilta katsottuna. Vahvuuteni on ihmisten ymmärtäminen ja kuunteleminen, mutta sama kyky, kykenemättömyys pitää heitä etäällä, johtaa toisinaan arveluttaviin tilanteisiin.
Sitten sitä istuu sohvalla pimeässä, kun on saanut lapsen nukkumaan ja sydämen ympärillä on ahdas ja painava kotelo. Jaloissa lyijypainot vetämässä pinnan alle. Taustalla yliminä valmiina vetämään suuni roudarinteipillä kiinni lopullisesti.
Minä näin jo painajaisen siitä, miten uskon liiaksi ihmisiin ja inhimillisyyteen. Kaikki kääntyi irvikuvakseen, hyväuskoisuuteni painettiin lokaan, minut saatettiin häpeään. Mikään ei ollut sitä, mitä sen piti olla, kun sitä valaistiin muiden ihmisten tulkintojen valossa.
Toivottavasti tallaamani liukkaan tieni pohja kantaa. Se on nimittäin ainoa pohja, mikä minulla on.
Tsemppiä, Karenina Unska. Tekisi mieli sanoa ja sanonkin: hyvin sä vedät! <3
VastaaPoistaKiitos, Rooibos. Toisinaan sitä vain putoaa siihen kuoppaan, joka on sinullekin varmaan tuttu: miten kuvittelin, että asiat (tai teksti tai elämä) toimisi näin, en osaa ja en ole tarpeeksi hyvä. Toisaalta, sanotaanhan sitä, että lapsenkasvatuksessakin aikuisella on terve merkki tuntea syyllisyyttä: silloin ainakin tietää tehneensä jotain tarpeetonta ja yrittää olla parempi.
VastaaPoista