Tänään sanon näin

Minä sain Lumikolta lahjaksi viisi sanaa. Hän oli räätälöinyt ne minua varten. Kun luin ne ensimmäisen kerran, alkoi sielussa heti tuntua havinaa, tuntui, kuin olisin osallistumassa mustetahratestiin. Mutta nämä viisi sanaa ovat nyt minun ja niin ovat niihin liittyvät ajatuksetkin.

Huumori
Ripustin äsken pyykkiä ja kuulin taustalta Ylen yöradion lähetystä. Radiossa soi todella pateettinen iskelmäkappale, jossa nainen vaikeroiden lauloi: “piirrän nimesi santaan”. Oma jukeboksini toisti biisin välittömästi: “piirän nimesi lantaan” ja hörähdin itsekseni. Huonoa huumoria, myönnän, mutta huvittipa itseäni. Ehkä ei olisi pitänyt kertoa tätä esimerkkiä. Noh, olkoon.

Olen minä tänään nauranut älykkäämmällekin huumorille: sitä viljelivät Jarkko Martikainen ja Pekka Ruissalo, jotka kertoivat laulujen sanoittamisesta ja musiikin tekemisestä yleensä. Minua naurattavat nopeat oivallukset ja verbaalinen lahjakkuus. Yleinen hölmöily. Minä itse. Huumori on olennainen osa elämän maustekavalkadia, en haluaisi elää ilman sitä päivääkään. Sitäpaitsi pariskunnat, joiden huumorintaju on yhteneväinen, pääsevät pidemmälle. Pahimman yli kantaa nauru paremmin kuin itku.




Miehekästä

En ole koskaan ajatellut tietoisella tasolla, mikä on miehekästä. Miehekkyys on sanatonta ja määrittämätöntä. Jos mietin elämäni miehiä, on miehekkyys esiintynyt heissä hyvin moninaisissa muodoissa. Miehekkyys piilee tuoksussa, mielen väkevyydessä sanojen takana, oman paikkansa ja tilansa muodostamisessa, rajojen vetämisessä. Miehekkyys on olomuodossa, tavassa liikkua, puhua, nauraa ja koskettaa. Miehekkyys on siinä sanallistamattomassa tunteessa, jolloin minä tiedän miehen läsnäollessa olevani turvassa ja nainen.

Kissat
Minusta tuntuu, että kissat kantavat sisällään elämän suurinta salaisuutta. Ne ovat luvanneet olla kertomatta sitä kenellekään, mutta niiden katseesta näkee, että ne tietävät. Kissat tuovat sulokkuutta ja kodikkuutta sinne, missä oleilevat. No, ehkä tuovat myös vähän kissanhiekkaa ja pitkäkarvaisten osalta jopa kiusallisia kikkareita, mutta mitäs pienistä. Kissan kehräys saa murtuneet raajat luutumaan nopeammin ja pieni tassu omassa kädessä iltaisin on kuin saisi suurimman, makeimman ja punaposkisimman palkinnon, mitä maa päällään kantaa.


Muuttaisin
Muuttaisinko elämäni? Muuttaisinko maailmaa? Vai muuttaisinko Tampereelle? Muuttaisinko jonkin eletyn päivän toisenlaiseksi? 
Kyllähän minä itse asiassa mielelläni muuttaisin maailmaa, mutta muuttamisen pitäisi lähteä hyvin räikeistä epäkohdista, sillä kun asioita tarpeeksi miettii, alkaa pelätä, saisiko omilla muutoksillaan aikaan kuitenkin jonkinlaisen butterfly-efektin ja kaikki muuttuisikin huonompaan suuntaan. Tämä siis lähtien siitä ajatuksesta, että voisin vaikuttaa suuremmin voimin kuin yksilönä voin, jonkinlaisena jumalallisena suurvaikuttajana. Jossain olosuhteissa voisin kai muuttaa Tampereellekin. Kerran olen muuttanut paikkaan, jossa en tuntenut ketään ja lopulta minulla oli siellä paljon rakkaita ystäviä. Sellaiseen paikkaan on helppo juurtua.

Ystävyys
Minulla on niin paljon hyviä ystäviä, että joskus pelkään, että jospa maailmankaikkeus äkillisesti herääkin huomaamaan, että jumpe, eihän tuo ansaitse kaikkia näitä ihmisiä. Ystävien kanssa voi jakaa asioita, helppoja ja vaikeita. Taustoja ei tarvitse valottaa, sillä he tuntevat minut. Toisinaan he kannattelevat minua ja toisinaan minä heitä. Kun ajattelen ystävyyttä, näen mielessäni heidän kasvojaan ja kuulen heidän naurunsa. Joidenkin kasvojen kohdalla pysähdyn tuntemaan huolta. Heidän kohdallaan mielellään muuttaisin ne asiat, jotka ovat heidän elämässään ikävällä tolalla. Mutta minä rakastan heitä kaikkia. Piste.