Minun pitäisi ostaa ulos kukkia. Narsissit suuttuivat liikaan lämpöön ja kuivettuivat. Sen sijaan laitoin porraskaiteeni kukkimaan villaisin kukin. Sen, joka on neulegraffitien verhoama. Tosin kaipaan niitä oikeitakin kukkia. On vain vaikea valita, minkälaisia hankkisi. Kun ovat kaikki niin kauniita.
Ostin tänään kissoille kaupasta herneenversoja ruukussa. Tietenkään kissat eivät ole edes käyneet keittiössä, jotta olisivat huomanneet viheriän yllätyksen ruokakippojen vieressä. Kiitoksena tästä muistamisesta saan kissoilta mitä todennäköisimmin vihertäviä pikkulahjoja. Pitää vain toivoa, ettei niitä tulisi sohvalle tai sänkyyn. Ja jos niitä edellämainittuihin kohteisiin ylen annetaan, pitää siihenkin suhtautua kissanomistajan lupsakkain mielin.
Kävin keittiössä ja tyhjensin samalla tiskikoneen. Kaapissa oli juomalaseja ja mukeja lasin suuosa alaspäin, Hän oli tyhjentänyt tiskikoneen. Hymyilin laittessani jokaisin lasin ja mukin kaappiin - suuosa ylöspäin. Mietin, oliko Hän huomannut, että minä laitan mukit ja lasit toisinpäin. Ja miten tästä nyt etenemme: pitääkö minun alkaa kääntää lasini suuosa alaspäin, jotten kävisi Hänen hermoilleen, vai lataammeko lasit ja mukit kaappiin kullekin ominaisella tavalla ja aiheutamme astiakaappiin epäharmonian. Ja jos aiheutamme, kärsiikö siitä joku? Alkavatko lasit poissaollessamme huudella toisilleen: "Ha ha, jätkä makaa mahallaan!". "Ite oot ihan peelo, ei kukaan ole kaapissa selällään". Ja erään kerran kun palaamme kotiin, ovat kaikki lasit säpäleinä joukkotappelun tuloksena.
Minä en ole koskaan särkenyt yhtään astiaa suutuspäissäni. En ole rikkonut juuri muutakaan. Paitsi lapsena pikkuveljen kipinääsyöksevän avaruusaseen, jolla hän sai minut hulluksi jatkuvalla kipinärytkytyksellään, josta tuli sietämätön ääni. Tartuin aseeseen ja väänsin piipun poikki. Muistan vieläkin punaisen läpinäkyvän muovin toisessa ja mustan aseen runko-osan muovin toisessa kädessäni sekä muovin periksiantavan rusahduksen. Tämä on painunut mieleeni tietenkin siksi, että tunsin asiasta tavattoman huonoa omaatuntoa välittömästi sen tapahduttua, vaikka paikalla ollut vanhempi serkkuni kehui minua päättäväisyydestäni. Ehkä hän vain aavisti hätäännykseni siitä, että olin hetkeksi luopunut hillittyydestäni. En saanut asiasta edes vanhemmiltani mitään sanktiota. Ehkä hekin olivat jo kukaties kyllästyneet avaruusaseen periksiantamattomaan kipinäsutkutukseen.
Siinä sitä sitten oli, kiltin tytön tunnustusta. Kuten sanoin, kaduttaa.
Onneksi kissat sentään könysivät keittiöön ja osoittivat kiitollisuutta hankkimastani herneenversoruukusta. Sitä nuuhkittiin ja haettiin sopivaa lähestymiskulmaa pureskeluun. Huomionosoitukseni on siis merkillepantu ja hyväksytty.
Kaipaan. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Kohta kaivaudun peittoni alle. Sen mustavalkealla pinnalla kiipeilee apinoita ja todennäköisesti kohta myös kaksi kirjavaa kissaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti