Ihana tyttö

Ruokailimme yksivuotiaan kanssa keittiön pöydän ääressä. Meitä vähän nauratti ja veikistelimme siinä toisillemme. Pöydän toisella puolella omaa välipalaansa nautti oma äitini. Tytär täytti sisimpäni ilolla ja lämmöllä ja kysyin häneltä: "Kuka on ihana tyttö?"  Pieni sormi nousi ja osoitti epäröimättä hämillisenä istuvaan mummoon.

"Totta", minä sanoin, "mummo tosiaan on ihana tyttö."

Ei minulla muuta.

Unesta ja ajatuksista

Tänään heräsin klo 9 aamulla vauva kainalossani. Otin hänet viereeni "lepäämään" ja nukahdimme molemmat. Olen jo aikaisemmin havainnut - ja ollut kiitollinen - siitä seikasta, että jos lapsia on vain yksi, voi äiti saada univelkansa kuitattua, vaikka olisi kaksin lapsen kanssa, kuten nytkin kävi. Aamulla vain havaitsee, että kas, tästäpä tulikin hyvä yö. Elämän parhautta.

Minua odottaa lipaston laatikossa monta joululahjakirjaa. En ole ehtinyt edes avata yhtäkään. Tai ehtiminen ei ole ehkä oikein sanottu. Kirjat vaativat aikaa ja mielentilan. Rauhoittuminen on välttämätöntä. Ja jos rauhoitun ja keskityn, en ole läsnä. Siksi en ole vielä lukenut. Kyllä sekin aika vielä tulee. Tosin pieni punaviinipullo ja suklaa, jonka sain mieheltäni myös joululahjaksi nautittavaksi kirjan luvun puitteissa on kuitenkin jo lähes juotu (pullon pohja jääkaapissa) ja suklaa tietenkin kaikki syöty (koska herkkusuu ja itsehillinnän puute suklaan suhteen). No nautintoa silti oli se kaikki, vaikkakin erillään nautittuna.

TV on päällä antamassa vauvan päikkäreille taustamelua, sillä minä en yksikseni paljon melua aiheuta (paitsi kompastuessani tai vahingossa potkaistessani leluja lattialla, tätä tapahtuukin lähes aina, jos yritän spesiaalisti olla hiljaa). Siellä pyöri uusintana Arto Nybergin ohjelma, jossa oli vieraana ihana Kari Heiskanen (siinä on karismaa yhteen mieheen) ja mäkihyppääjä Anssi Koivuranta, joka vaikutti varsin fiksulta nuorelta mieheltä (komeat prillit). Heiskanen kysyi Koivurannalta, että käykö koskaan niin, että mäkihyppysuorituksen aikana tuleekin mieleen jotain ihan muuta kuin esim. "Ai niin, pitäisi soittaa äidille". Koivuranta vastasi, että kyllä niinkin usein käy, että vaikka pitäisi olla keskittynyt juuri siihen, mitä tekee, pompsahtaa aivoista joku aivan outo ajatus. Aivot ovat kyllä oudot, ne tuottavat mitä hämärämpiä ajatuksia epäsopiviin aikoihin.

Minun uneni ovat alkaneet palata tavanomaisiin uomiinsa. Se tarkoittaa, ettei niissä ole mitään totuuspohjaa, järkeä tai rajoituksia. Vauvan saamisen jälkeen näin joka yö unta vauvasta tai tiedostin joka ainoa hetki sen, että olen äiti. Nyt olen alkanut nähdä unia, jossa olen vain minä. Minä ja kaikki mahdoton kuviteltavissani oleva. Minusta se on hyvä merkki.

Serkkutyttöni sanoi, että nyt on jo kevät. No, melkein!

Rooiboksen inspiroimia tunnelmapaloja

Anteeksi hiljaiseloni, kaikki lukijat. Ensin minut kampitti arki, sitten minusta alkoi tuntua, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kuitenkin joka päivä ajattelen kirjoittamista, niinkuin olen teille ennenkin kertonut. Muodostan arjestani, ihmisistä ja koetusta lauseita, jotka voisin kirjoittaa johonkin. Sitten kuitenkin päätän olla kirjoittamatta. Rima nousee koko ajan sillä välin, kun ei kirjoita. Siten ajattelu on hölmöä ja siitä suosta minut ylös tempaisi Rooibos, jolta sain tunnustuksen siitä, että olen täällä. Ehkä minun ei tarvitsekaan olla yhtään sen enempää kuin olen, ehkä riittää, että olen minä.

Joten tässä sitä ollaan. Yli yksivuotiaan maailman parhaan lapsen äitinä. No, okei, olen subjektiivinen, mutta tosi vähän. Pakkanen ja talvi on tullut, pulkkaa on käytelty, puistossa kävellä töpsötelty ja saatu huomiota tuntemattomilta. Olen sivumennen sanoen todella iloinen jokaisesta ihmisestä, joka jaksaa hymyillä takaisin pikkuiselleni, joka hakee hymyllään vastinetta ja ihmiskontaktia. Kaikki kassaneidit ja ohikulkijat, jotka hidastavat askeleitaan, tervehtivät ja hymyilevät, toisinaan pysähtyvät jopa kysymään, miten vanha pikkuiseni on tai toteavat miten hienosti hän jo kävelee. Tuntuu, että he ymmärtävät, miten tärkeä minun pieneni on minulle - ehkä heilläkin on omat pienensä, jotka ovat jo kenties isoja ja omillaan, mutta silti joka piirun yhtä tärkeitä. Mutta tätä kautta siis kiitos kaikille tuntemattomille huomioijille. Ehkä juuri sinä hymyilet takaisin vaunuista tai ostoskärryistä sinulle hymyilevälle lapselle. Kiitos siitä, se on lahja ja hyvä teko.

Takana on viikonloppu lainalapsien kera. Ruokani ei tälläkään kertaa kelvannut, vaan oli ihan kamalaa “yök, banaania ruoassa”. Onneksi oma vekara sanoi “nam, nam” ja yritti kuudella hampaallaan sitkeästi jäystää porkkanoita ja riisejä. Välistä tulee tunne, etten enää osaa laittaa ruokaa muun elämän elämisestä puhumattakaan.

Oma minuus joutuu ensiäitiyden mukaan vähän hakuseen. Olen ollut hippi, rokkityttö, vapaa-ajattelija, spontaaneihin ratkaisuihin vinksallaan ja oikeastaan rutiinien vastainen. Asetelma on vähän haastava äitiyteen sovitettavaksi - EI - muotoilen uudelleen: minun äitiyteeni sovitettavaksi. Minun äitiyteni on turvallisia rutiineja, ennalta suunnittelemista, toki pelleilyä ja laulua ja tanssia lisäksi. Mutta ehkä olen vähän turhankin tarkka, siis itseäni kohtaan. On siivottava joka ilta, vaikka aikaisemmin saatoin elää yksin itseni kanssa pienessä (suhteellista) sekasorrossakin (olkoonkin, että nautin siisteydestä ja se tuo minulle mielenrauhaa). Mieli on täynnä sääntöjä ja tehtäviä. Jopa oma olemus on minulle kysymysmerkki - voinko pukeutua enää samalla tavoin kuin aikaisemmin (kokoa suurempiin vaatteisiin), kun olen äiti? Olen peruuttamattomasti eri ihminen kuin aikaisemmin. Pitäisikö sen näkyä?

Tällaista kaikkea pientä sitä sitten täällä pohtii.

Pesen hampaat ja menen petiin. Onhan päivä vielä huomennakin, lauloi Mustajärven Patekin ja toivottavasti oli oikeassa.

Elossa

Voimakkaat tunteet saavat ihmisen tuntemaan olevansa elossa. Tunsin voimakkaita tunteita tänään, kun yläkertaan urheasti kiivennyt lapseni löysi kissanoksennuksen ja sitten toisenkin. Tein epätoivoisia pelastusyrityksiä ja päädyin kaaokseen. Kaksi ihmistä ja kaksi hyvin märkää oksennusta = kaaos. Nyt on siivottu kaikki muu, paitsi oksennukseen kastetut housut ja sukat. Joutavat pesuun myöhemminkin. Päätin turvautua ylenpalttisen touhuamisen sijaan suklaatankkaukseen, sillä jouluna etuna on suklaavalintojen monimuotoisuus. Söin siis suklaata vihreänä, luomuna, tummana, belgialaisena ja vohvelina. Kaipa se auttoi siinä määrin, kuin suklaa voi auttaa. Päälle vielä vähän juustoja ja ruislastuja. Olisi siihen voinut vielä napsaista punaviiniä päälle, mutta en saattanut, sillä olen taas kaksin tyttären kanssa (eihän se kaaoskaan olisi niin kaaos ollut, jos olisi voinut huutaa jollekulle avunhuutoja).

Joulu oli ihana. Tytär yllätti täysin ymmärtämällä jo parin ensimmäisen lahjapaketin jälkeen homman jujun. Hän availi paketteja innoissaan ja olisi lopulta halunnut avata muidenkin paketit havaittuaan, että kas, niistähän paljastuu aina jotain erittäin mukavaa. Ensi jouluna siis voi olla jo varma siitä, että neiti saa hommasta paljon irti. Jouluruoat sen sijaan saivat toistaiseksi hylkäävän tuomion: mikään laatikko ei ollut neidin makuun. Yritetään ensi vuonna uudelleen. Silloin voimme jo leipoa yhdessä pipareitakin, tai ainakin yrittää. Piparkakkutalot saavat odottaa vielä jokusen vuoden.

Mies hoiteli meille ihanan kuusen. Se on tuoksuva ja tuuhea. Kasvatettu kuusi, ei moisia ihan luomuna kasva. Mutta kaunis se on. Minun hyasinttini sen sijaan on hyvinkin luomua - kasvaa vinoon ja avautuu myöhässä. Ei haittaa mitään. Sellainen se on kuin minäkin, periaatteessa vähän sinnepäin, mutta ei kuitenkaan ihan. Kukka kumminkin.

Vahinkoja

Meille sattui eilen vahinko. Otin hemmotteluherkkujuoman: lämpimän glögin. Onneksi lämpimän, eikä kuuman, sillä neiti kiskaisi sen varpustaen pöydän reunalta niskaansa. Lattia lainehti, lelut lilluivat siellä keskellä, neiti oli järkyttynyt, märkä ja huusi ja minä en tuntenut oloani hemmotelluksi. Taisinpa siinä vähän hermostuakin.

Kuten Katja Project Mama blogissa kirjoittaa, tilanne on vahingon osalta Filippiineillä vähän toinen. Siellä ovat kaatuneet mukin lisäksi seinät. Ihmiset ovat kadonneet, valtavasti perheenjäseniä on menetetty. Pulaa on ruoasta, hoivasta, puhtaasta vedestä. Mutta me voimme auttaa. Minä tein lahjoituksen bloggaajien omaan keräyslistaan. Sinäkin voit. Myös muun kuin tarjottujen summien antaminen onnistuu, kun syöttää summan tuonne oikean reunan palkkiin ja kirjoittaa nimen ja napsauttaa Jatka.

En paasaa enempää. Turvallista ja lämmintä päivänjatkoa.

Kaurismäkeläinen isänpäivä

Isänpäivä on uuvuttanut minut. Söin iltapalaksi kaksi kylmää nakkia ja join kupillisen kuumaa glögiä. Mitään hienouksia en isänpäiväksi saanut aikaan, muutoinkin osoittauduin huonommaksi puolisoksi, kuin luulin olevani. Tapasin kaupassa tuttavani, jonka mies oli kieltänyt tätä ostamasta itselleen lahjaksi sukkia ja kalsareita. Niitä oli kuulemma riittävästi. Tiettävästi niistä ei ole pulaa täälläkään suunnalla. Kirjojakaan Mies ei lue, muuta kuin sähköisistä vempeleistä. Minä en oikein enää keksi mitään näillä väsyneillä aivoillani. Olisi ehkä pitänyt kirjoittaa hänelle satu (tai Suvi, viitaten edelliseen kirjoitukseeni).

Olin joskus työssä toimistossa, joka oli sijoittunut lopetetun poliisiaseman tiloihin. Siellä oli pari putkakoppia. Niihin ei tehnyt mieli mennä. Joskus teini-ikäisenä eräs poliisimies uhkasi, että vielä joskus joudun putkaan (ihan syyttä suotta, yritin vain jutustella hänelle ystävällisesti, mutta hän oli ehkä sellaiseen liian ärtynyt), onneksi en ole joutunut. Tai ehkä hän olikin sivutoiminen selvännäkijä ja tarkoittikin erikoista toimistoratkaisua, jonne ennakoi minun päätyvän. En ole aikaisemmin tullutkaan ajatelleeksi tätä vaihtoehtoa.

Seuraavaksi alan miettiä maatamenoa.

Jokaiselle tarpeen mukaan...

Katselimme lauantai-illan huumassa lapsen nukkumaanmentyä Miehen kanssa kaksin televisiota. Siellä pyöri Uutisvuoto. Vieraana olivat Suvi Teräsniska ja Antti Tuisku. Nauroin sille seikalle, että Antti Tuisku oli saanut Helsingin asuntoonsa kirjekuoren, jonka päällä luki: "Lordi, Rovaniemi". Antti Tuisku lienee ollut tästä kovin otettu.

No, asiaan. Mies killisteli kovasti hyväksyvän oloisesti Suvi Teräsniskaa ja kommentoi hänen olevan ihan okei, jos vain laulaisi kunnollista musiikkia. Ohjelmassa puhuttiin myös, että joulun alla voi säästää rahaa leipomalla joka päivä itse leipää. Ehdotinkin Miehelle, että hankkisimme keittiön kattoon leipävartaan, jollainen isänikin kotona oli katonrajassa. Mietin mielessäni isäni tarinaa siitä, miten he lapsina kovasti pomppivat tuvan lattialla saadakseen aikaan sen verran tärinää, että katosta putoaisi leipää. Ennen kuin ehdin kertoa Miehelle tarinaa leipäpompinnasta, hän oli jo visualisoinut keittiön kattoon leipävartaan, josta roikkuisi Suvi Teräsniska. Totesinkin Miehelle suurinpiirtein seuraavasti: "Jos isäni lapsena pomppi kovasti tuvan lattialla saadakseen katosta leipää, niin hyppisitkö sinä keittiön lattialla, jotta Suvi Teräsniska putoaisi sinun päällesi?" Saattaisi kuulemma hyppiä.

Luin sanomalehdestä, että pikkulapsiperheille tehdyn haastattelun mukaan perheen äitien mielestä perheen suurin ongelma on, että perheellä on liian vähän yhteistä aikaa - isien mukaan ongelma on kuitenkin se, että puolisoilla on liian vähän seksiä.

Ihan humpuukia, sanon minä. Vai Suvi Teräsniska...