Anteeksi hiljaiseloni, kaikki lukijat. Ensin minut kampitti arki, sitten minusta alkoi tuntua, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kuitenkin joka päivä ajattelen kirjoittamista, niinkuin olen teille ennenkin kertonut. Muodostan arjestani, ihmisistä ja koetusta lauseita, jotka voisin kirjoittaa johonkin. Sitten kuitenkin päätän olla kirjoittamatta. Rima nousee koko ajan sillä välin, kun ei kirjoita. Siten ajattelu on hölmöä ja siitä suosta minut ylös tempaisi Rooibos, jolta sain tunnustuksen siitä, että olen täällä. Ehkä minun ei tarvitsekaan olla yhtään sen enempää kuin olen, ehkä riittää, että olen minä.
Joten tässä sitä ollaan. Yli yksivuotiaan maailman parhaan lapsen äitinä. No, okei, olen subjektiivinen, mutta tosi vähän. Pakkanen ja talvi on tullut, pulkkaa on käytelty, puistossa kävellä töpsötelty ja saatu huomiota tuntemattomilta. Olen sivumennen sanoen todella iloinen jokaisesta ihmisestä, joka jaksaa hymyillä takaisin pikkuiselleni, joka hakee hymyllään vastinetta ja ihmiskontaktia. Kaikki kassaneidit ja ohikulkijat, jotka hidastavat askeleitaan, tervehtivät ja hymyilevät, toisinaan pysähtyvät jopa kysymään, miten vanha pikkuiseni on tai toteavat miten hienosti hän jo kävelee. Tuntuu, että he ymmärtävät, miten tärkeä minun pieneni on minulle - ehkä heilläkin on omat pienensä, jotka ovat jo kenties isoja ja omillaan, mutta silti joka piirun yhtä tärkeitä. Mutta tätä kautta siis kiitos kaikille tuntemattomille huomioijille. Ehkä juuri sinä hymyilet takaisin vaunuista tai ostoskärryistä sinulle hymyilevälle lapselle. Kiitos siitä, se on lahja ja hyvä teko.
Takana on viikonloppu lainalapsien kera. Ruokani ei tälläkään kertaa kelvannut, vaan oli ihan kamalaa “yök, banaania ruoassa”. Onneksi oma vekara sanoi “nam, nam” ja yritti kuudella hampaallaan sitkeästi jäystää porkkanoita ja riisejä. Välistä tulee tunne, etten enää osaa laittaa ruokaa muun elämän elämisestä puhumattakaan.
Oma minuus joutuu ensiäitiyden mukaan vähän hakuseen. Olen ollut hippi, rokkityttö, vapaa-ajattelija, spontaaneihin ratkaisuihin vinksallaan ja oikeastaan rutiinien vastainen. Asetelma on vähän haastava äitiyteen sovitettavaksi - EI - muotoilen uudelleen: minun äitiyteeni sovitettavaksi. Minun äitiyteni on turvallisia rutiineja, ennalta suunnittelemista, toki pelleilyä ja laulua ja tanssia lisäksi. Mutta ehkä olen vähän turhankin tarkka, siis itseäni kohtaan. On siivottava joka ilta, vaikka aikaisemmin saatoin elää yksin itseni kanssa pienessä (suhteellista) sekasorrossakin (olkoonkin, että nautin siisteydestä ja se tuo minulle mielenrauhaa). Mieli on täynnä sääntöjä ja tehtäviä. Jopa oma olemus on minulle kysymysmerkki - voinko pukeutua enää samalla tavoin kuin aikaisemmin (kokoa suurempiin vaatteisiin), kun olen äiti? Olen peruuttamattomasti eri ihminen kuin aikaisemmin. Pitäisikö sen näkyä?
Tällaista kaikkea pientä sitä sitten täällä pohtii.
Pesen hampaat ja menen petiin. Onhan päivä vielä huomennakin, lauloi Mustajärven Patekin ja toivottavasti oli oikeassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti