Laudaturin arvoinen kevät

Tänään on (kylmä ja sateinen) kevätjuhlapäivä ja yo-juhlapäivä tietenkin. Minäkin pääsin ylioppilaaksi 25 vuotta sitten. Selvä, en vielä äsken tuntenut itseäni kovin vanhaksi, mutta nyt tunnen. No, onhan tuo kuitenkin tuollainen pyöreä luku, joten siksi kannattanee muistella hiukan kyseistä päivää.

Oli siis vuosi 1989. Silloinkin oli sateista, joskaan ei ehkä aivan yhtä kylmää kuin tänään, mittari osoittaa 12 lämpöastetta, mikä on viikon takaiseen helteeseen nähden suorastaan kohtalon ivaa. Oli miten oli, silloinkin satoi. Muistan valokuvan, jossa kävelimme ystävättäret, poikaystävät ja minä siellä sateessa varjoinemme.

Ystävälläni H:lla oli yllään puku, jota hän kutsui Alexis-puvuksi (silloin TV:stä tuli Dynastia-sarja, jossa Joan Collins - roolinimeltään Alexis - oli aina pukeutunut iltapuvuntyyppisiin vaatteisiin -- nykyisinhän hän näyttäytyy Snickers-mainoksessa, jossa nälkäinen partamies muuttuu diivaksi, kun hänellä on nälkä ja joku on källinyt hänen deodoranttinsa). Puku herätti minussa kateutta, kuten kantajansakin, joka oli kaunis, enkelinkiharainen ja ennenkaikkea kurvikas ja hoikka. Puku oli vaalean persikan värinen, luulen, että sen voisi hyvin laittaa ylleen tänäkin vuonna. Harmittaa, että tiemme H:n kanssa erkanivat, sillä pidin hänestä kovin. Yritin joskus häntä lähestyä uudelleen, mutta minulle jäi sellainen käsitys, että H:n mielestä olimme kasvaneet liiaksi eri suuntiin (hänellä on hieno akateeminen ura) ja niin jätin hänet rauhaan, en toki halua olla kenellekään kiusaksi ja tuppautua seuraan väkisin.

Ajauduin sivuraiteille. Vaikka onhan pukeutuminen tärkeää, kuten ovat ihmissuhteetkin.

Kaipaan minä toistakin ystävääni S:ää. Hänkin on päässyt katomaan näköpiiristäni. Muutti toiselle paikkakunnalle hänkin ja perusti perheen. Mietin häntä taannoin, laskeskelin, että hänen jälkikasvunsa on jo aikuinen. Jos hän on ollut lukiossa, pääsee hän ehkä juuri tänään ylioppilaaksi. Kaikkea sitä! Onnea hänelle, ehkä joku sattuma vielä heittää hänen äitinsä minun tielleni.

Sellaisia runotyttöjä me olimme ja maailmanparantajia. Kuuntelimme kantaaottavaa musiikkia, luimme kirjallisuutta ja runoja ja joimme punaviiniä. Kuten kuuntelemamme Heikki Salokin lauloi: "Ja me vaan puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin, viisaat lapset". En tarkoita tällä sitä, että olisin itse ollut tai nykyisin olisin, erityisen viisas. Mutta ajattelen ja siis olen.

Illalla me menimme merenrantaravintolaan juhlimaan saavutustamme. Siellä oli myös sankoin joukoin kaupungin muita ylioppilaita. Nautitimme kuohujuomaa ja tunsimme olomme yleviksi. Ajattelin silloin, että oli elämäni stressaavin pinnistys lukea ja suorittaa yo-tutkinto. Nykyisin se naurattaa - eivät ne ylioppilaskirjotukset sitten olleetkaan ihan se kaikista stressaavin asia, mitä sen jälkeen on elämässä tullut läpikäytyä.

Mutta yleisarvosanaksi antaisin tällekin keväälle ja elämälle yleensä: Laudatur.

Täyttä elämää

Kirjoittaminen on hankalaa. Olen tehnyt jo muutaman aloitusyrityksen sekä kokonaisen kappaleenkin ja päätynyt kuitenkin siihen, että kirjoituksesta saa väärän mielikuvan. En edes oikein tiedä, mikä se oikea mielikuva on. Joten kirjoitan siis sen, mikä tarkoitus oli, tai vähän sinnepäin.

Olen tehnyt toukokuun ajan töitä. Aivan huikean etuoikeutettua: pitkällä deadlinella töitä, joita voin tehdä kotoa käsin, laittamatta lasta hoitoon kodin ulkopuolelle. Onhan järjestelyssä toki huonokin puolensa: koska kaikki päiväuni- ja ilta-ajat on käytettävä töiden tekemiseen, olen laiminlyönyt rivakasti parisuhdetta, kohtuullisesti ystäviä sekä sukulaisia ja hivenen blogiakin (tämän suhteen en ole kyllä ollut ahkera muutenkaan). Eritoten kiitos ja kumarrus ymmärtäväisyydestä ja pitkästä pinnasta kääntyy Miehen puoleen, tämä kun on omalla läsnäoloviikollaan hoitanut lasta aamupäivisin sopimuksemme mukaan säntillisesti ja vienyt lasta puistoon niin usein, että tämä on oppinut sanomaan vetoavasti: "PUI" (=vie minut puistoon ja heti, tahikka nousee meteli).

Toukokuu on kuitenkin ollut tapahtumarikas: peruuntunut Peter Gabrielin keikka (ei siis Peterin, vaan minun puolestani), syntymäpäiväjuhlat, äitienpäivä, ystävän tapaaminen Tampereella, kaupunginosan juhlatapahtuma, helleaalto, hyytävä kylmyys ja vaikka mitä! Ehkä olen suoriutunut kaikesta vähän viime tingassa ja laahautuen, mutta jotenkuten riman yli olen kuitenkin kierähtänyt. Kierähdin minä kerran myös Koskikeskuksen rullaportaissa, sillä sateenkastelemien tennarien pito metallilla on miinusmerkkinen. Lankeemukseni oli hivenen erikoinen, sillä kun kohotin katseeni portaikon uumenista, näin ensimmäisenä nuoren miehen, joka istui pyörätuolissa. Kaatumisen nolous kääntyi kaatumisen etuoikeudeksi alle sekunnissa.

Lapseni on oppinut halaamaan minua jaloista. Ei hänen varrellaan tietysti ylemmäs ylettyisikään. Sylissä hän ei osaa vielä halia. Mutta jalkahalit ovat koskettavia. Samoin ne iltaiset hetket, kun lapsi alkaa jo väsyä ja jaksaa pysähtyä syliin hellittäväksi. Silloin saan painaa poskeni hänen hiuksiinsa, silittää pientä selkää ja päätä, kertoa, miten rakas ja tärkeä hän on.

Toukokuu puettiin tällaiseen pähkinänkuoreen tällä kertaa, nyt on mentävä maate.

Itsekehitetyn kiireen keskellä tyven

Yhtäkkiä tulee sellainen seesteinen olo, että kaikki on ihan hyvin. Tuntee rauhaa ja onnea, sellaisen mukavan tunteen rintakehässä, joka tekee hengittämisen paitsi kepeäksi, myös miellyttäväksi. Mistä se tuli? En yhtään tiedä. Mies aiheuttaa suihkussa veden lotinaa ja miehet TV:ssä jahtaavat jäällä liukuvaa mustaa lämikkää. Ja minä vain istun vauvan pinkki fleecepeitto sekä tietokone sylissäni ja tunnen oloni kepeäksi.

Sen minä vain ajattelin kertoa.

Kevätmietintöjä

Voi kamala.

Minä sitten ajattelen lähes joka päivä, että kirjoittaisin jotakin teille, mutta sitten tulee väliin jotain elämää tai vastaavaa. Laiskuuttakin vähän tulee ja sitten saamattomuuskin saattaa poikkeilla. Kaikenlaisia kavereita.

Mutta mutta. Sellaisia minä mietin, että mitenhän hoitaisin lapsen hoitoasiat. En ole koskaan tällaisille jutuille juuri suonut ajatustakaan, mutta nyt on ajateltava. Työhönpaluu alkaa pikkuhiljaa kutsua, vaikka minulla ei varsinaisesti olekaan työpaikkaa, johon palata. Mutta minulla on pieniä keikkahommia, yksi, joka juuri valmistui ja toinen, joka alkaa tänään. Ne on sijoitettava jonnekin, siten, ettei lapsi kovasti kärsisi poissaolevasta ns. läsnäolostani. Eihän työtä voi tehdä "siinä sivussa". Siksi aloin miettiä, olisiko jotakin ratkaisua siihen, että saisin lapsen hoitoon edes muutamiksi tunneiksi pari kertaa viikossa - kustannustehokkaasti. Tämä viimeinen sana muodostaneekin sen ongelman. En itsekään nimittäin kerää rutkasti tuottoa työstäni, joten sen tekeminen muuttuu nopeasti epämielekkääksi, jos kaikki tulo siirtyy suoraan lapsen hoitajalle. Tätä samaa ongelmaa lienevät pohtineet monet muutkin, mihin sitten lienevät päätyneet.

Vappu tulee myös, mutta vappuaaton aamuna Mies poistuu jälleen tästä perhepiiristä toisaalle. Pitäisi siis keksiä meille lapsen kanssa vappuseuraa, yksin lienen vähän turhan valju. Vappupallotkin ovat vielä hankkimatta ja sellaisen pumpunkin tarvitsen, koska minun pääni ei kestä puhaltamisen aiheuttamaa painetta (tuopa näyttikin hilpeältä kirjoitettuna, mutta on ihan totta).

Kyllähän tässä sitten kai hiukkasen simaakin tarvitaan ja ellei simaa, niin sitten ainakin jonkin sortin munkkia. Lapsi ei taida saada tippaleipää vielä syödyksi vähine hampaineen, joten munkki lienee hankittava munkkina. Nakkejakaan ei tässä maailmassa enää saa alle kaksivuotiaille tarjoilla, joten jotain muuta vappusärvintä pitää meidän keksimän.

Teimme äsken Miehen ja lapsen kanssa varsin menestyksekkään kirpparireissun ja saimme hankittua paljon tarpeellista - Mieskin vähän viemisiä sinne toiseenkin kotiin. Onneksi on kirpputoreja, lapset tarvitsevat paljon sellaista, jonka ostaminen uutena olisi mahdotonta kodissa lasta hoitavalle.

Sellainen haave olisi, että pääsisin vähän ompelemaan. On kaikenlaisia projekteja mielessä ja suunnitteilla ja kankaitakin olisi, mutta mahdollisuuksia vähän vähemmän. Koneet ja laitteetkin ovat tällä hetkellä toisaalla. Mutta vielä minä tästä ryhdistäydyn, uskokaa pois. Tosin ehkä se työhomma pitää hoitaa ensin. Rajansa se on ryhdistäytymisessäkin.

Uusi käyttämätön otsikko

En enää muista, mitä olen otsikkoina käyttänyt. Enkä myöskään tiedä, mitä aion kirjoittaa. Käytän siis käyttämätöntä otsikkoa, se ei ainakaan petä.

Pääsiäiseen on vähän yli kymmenen päivää. Havaitsin tämän seikan tarkistaessani kymmenen päivän sääennustetta (joka ennusti lämpötilaa 7 - 10 asteen välillä, ei hassumpaa). Mietin, koska pitäisi istuttaa pääsiäisruohoja ja mihin niitä istuttaisin. Kissoillekin niitä pitää varata, tai kaikkihan ne syövät, jos käsiksi pääsevät. Ja sitten oksentavat vihreää silppua. Se on sellainen pikantti keväinen säväys muutoin harmahtaville palleroille. Jos niissä on kuivamuonaa, on sävy enämpi ruskea. Mutta että kohta pitäisi kuitenkin ruohojakin kylvää, eteisen komerosta löytyy luullakseni vuosikertakauranjyviä, eivätköhän ne kuitenkin vielä idä.

Lapsille tekisi mieli järjestää pääsiäismunien kätkentää kartan avustuksella. Mutta minne ja millä ajalla? Jos olisi kunnon pelit ja vehkeet ja resursseja, voisi hommasta tehdä oikein geokätkentää suuremmassa mittakaavassa. Silloin tosin aivan pienimmät eivät voisi osallistua, ainakaan ihan samalla mielellä kuin vehkeistä enemmän ymmärtävät lapset. Ehkä tämä on taas niitä suunnitelmiani, jotka jäävät haaveen tasolle. Olen enemmän visionääri kuin toteuttaja. Siinä mielessä on onnekasta, että Mies on enemmän toteuttamiseen painottunut henkilö.

Voi että, miten paljon kaikenlaisia ideoita ja projekteja minulla olisikaan. Voisin helposti työllistää niissä yhden henkilön. Ajatella, jos minä olisin voittanut sen Akaan 5,7 miljoonan euron jackpotin, olisin voinut palkata tällaisen projekti-ihmisen. Hänelle olisin voinut taata hyvin monipuolisen työnkuvan. Mistähän Akaan hitsarit ovat haaveilleet? Jos heidän haaveensa ovat olleet rahasta kiinni (kaikkeahan ei rahalla tosiaankaan saa), niin nyt alkaa tulla Toijalan suunnalla unelmista totta.

Kaikki uusiksi

Muutin blogin ulkonäköä, koska koko elämä on tämän blogin aikana muuttunut aivan toisenlaiseksi. Elin pikkukaupungin sinkkuelämää tosin paljon pidemmillä helmoilla ja pienemmällä hiuspilvellä kuin sarjassa. Mutta kuitenkin. Omaehtoista, vapaata ja villiä sinkkuelämää. Olen iloinen, että otin siitä kaiken irti ja ennenkaikkea, että minulla oli vastaavassa tilanteessa oleva ystävä, jonka kanssa muodostimme pahan parin, joka osasi nauttia kaikesta siitä, mitä vapaus tarjoaa. Vaikka nyt nepalilaisesta ruoasta, esimerkiksi.

Sitten tosiaan löytyi mies, ja nopeassa tahdissa perhekin siinä kasvoi. Nyt sitä ihmetellään, että tässä on nyt sitten nelikymppisyys, ikänäkö ja yksivuotias taapero iloisessa paketissa. Naamanahka alkaa roikkua ja oma olemus näyttää peilistä katsoen vähän samalta kuin kaljurottien, joista näin luonto-ohjelman eilen telkkarista.

Asiathan tulee kuitenkin nähdä näin: olen iloinen siitä, että sain lapsen, vaikka ikää jo onkin. Ja iästä voi olla iloinen, koska on saanut elää. Kaikki rypistyvät ennemmin tai myöhemmin, joten mitäpä sitäkään suremaan. Lapset nyt häpeävät ennen pitkää äitejään kuitenkin, ryppyjä tai ei.

Sitten muuta yleistä raportoitavaa:

Kadun toiselle puolen on muuttanut uusia ihmisiä. Eilen näin pariskunnan mieshenkilön. Oletan hänen olevan parisuhteessa, koska hän pesi ikkunaa ulkopuolelta ikkunanpesuspraypullo aseenaan. Hän oli pukeutunut hipsterinomaisesti, hänellä oli myös paksusankaiset silmälasit nenällään. Suupielessä roikkui savuke, joka hivenen rikkoi hänen imagoaan. Ja lisäksi siis vielä rätti ja spraypullo. Lisähavaintona uudesta naapurista totesimme yhdessä Miehen kanssa sen, että myös heillä sammuivat valot Earth Hourin ajaksi. Emme aluksi olleet varmoja, olivatko he vain pois kotoa, mutta pidin asuntoa silmällä ja todentotta, kun Earth Hour päättyi, valotkin syttyivät. Tästä uudet naapurit saivat luonnollisesti meiltä runsaasti plussaa ja lisäkiinnostavuutta.

Niin että ei muuta kuin tervetuloa uudet naapurit tänne rutinoituneiden ja perheellistyneiden naapurikyttääjien viereen. Toivottavasti tuotte lisää mielenkiintoa elämäämme.

Minä en ole ankka

Luin äsken Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogia. Se on oikea hyvän tuulen blogi, jossa naislääkärisihminen kertoo kokemuksistaan elämässä. Hän elää taatusti paljon villimpiä viisikymppisvuosia, kuin minä tulen elämään pienen tyttären kanssa. Hänen lapsensa ovat jo aikuisia.

Tänään blogissa kirjoitettiin hammaslääkäristä ja kirjoittaja paljasti suudelleensa erästä hammaslääkäriään. Minä en ole koskaan suudellut hammaslääkäriä (enkä mitään muutakaan lääkäriä sen puoleen). Sellaisesta suorituksesta voisi oikeastaan olla vähän ylpeä, sillä silloinhan suun terveyden ammattilainen olisi suostunut läheiseen kontaktiin kanssasi. Et siis voisi olla lääketieteellisessäkään mielessä kovin kuvottava. Ei toki muussakaan mielessä, jos kerran hammaslääkäri saisi päähänsä suudella. Mielellään tällainen ei tietenkään tapahtuisi hoitotapahtuman yhteydessä.

Eräs hammaslääkäri, jolla joskus kävin, oli ammatilataan hammaslääkäriyden lisäksi myös hypnoterapeutti. Hän joskus ehdotti, että menisin hänen hypnotisoitavakseen. Mutta eihän sellaisesta ajatuksesta mitään tule, minä pelkään hammaslääkäreitä niin paljon, ettei minkäänlainen luottamuksellinen hypnoosi olisi mahdollinen. Jos vaikka menisi hyponoosiin, hänhän voisi käyttää avutonta tilaani hyväkseen ja porata. Ihan huvikseen. Uskokaa pois, hammaslääkärit nauttivat siitä.

Olen kerran kyllä ollut hypnotisoijalla. En kokenut siellä kyllä minkäänlaiseen tilaan vajoamista. Luulen olevani liian kontorolloitu ihminen moiseen, minulla on aina tarve olla kaikessa tilanteen tasalla. Hypnotisoituminen edellyttäisi heittäytymistä. En taida osata ja uskaltaa sellaista.

TV:ssä on pyörinyt mainoksia uudesta hypnotisointiohjelmasta, jossa Minttu Mustakallio ja Hissu Hietalahti esittävät ties keitä, muita kuin itseään. Ihmiset uskovat, koska ovat hypnoosissa. Minusta ei ole moisen ohjelman katsojaksi. Minulla on yliherkkä myötähäpeän tunne. Tuskin kykenisin lukemaan enää edes Aku Ankkaa, sille pololle kun käy aina lopulta kämäisesti.

Minttu Mustakallion tähdittämä Klikkaa mua sen sijaan saa jatkoa. Aion katsoa. Hänen hahmoonsa oli helppo samaistua ensimmäisellä tuotantokaudella, sillä olin itsekin kokeillut nettideittailua yhtä huonolla ja hupaisalla menestyksellä. Harkitsin jopa kirjan kirjoittamista kokemusteni perustella, mutta sitten niistä olikin tehty TV-sarja. No, tokikin koin kaikkea erilaista, mutta koinpa kuitenkin.

Sellaisen vinkin voin miehille antaa, että älkää käyttäkö niitä mokkasiineiksi kaiketi kutsuttuja miesten (=pappojen!) kenkiä. Sellaisia käyttämällä ei voi pokata ketään alle 70-vuotiasta.