Kirjoittaminen on hankalaa. Olen tehnyt jo muutaman aloitusyrityksen sekä kokonaisen kappaleenkin ja päätynyt kuitenkin siihen, että kirjoituksesta saa väärän mielikuvan. En edes oikein tiedä, mikä se oikea mielikuva on. Joten kirjoitan siis sen, mikä tarkoitus oli, tai vähän sinnepäin.
Olen tehnyt toukokuun ajan töitä. Aivan huikean etuoikeutettua: pitkällä deadlinella töitä, joita voin tehdä kotoa käsin, laittamatta lasta hoitoon kodin ulkopuolelle. Onhan järjestelyssä toki huonokin puolensa: koska kaikki päiväuni- ja ilta-ajat on käytettävä töiden tekemiseen, olen laiminlyönyt rivakasti parisuhdetta, kohtuullisesti ystäviä sekä sukulaisia ja hivenen blogiakin (tämän suhteen en ole kyllä ollut ahkera muutenkaan). Eritoten kiitos ja kumarrus ymmärtäväisyydestä ja pitkästä pinnasta kääntyy Miehen puoleen, tämä kun on omalla läsnäoloviikollaan hoitanut lasta aamupäivisin sopimuksemme mukaan säntillisesti ja vienyt lasta puistoon niin usein, että tämä on oppinut sanomaan vetoavasti: "PUI" (=vie minut puistoon ja heti, tahikka nousee meteli).
Toukokuu on kuitenkin ollut tapahtumarikas: peruuntunut Peter Gabrielin keikka (ei siis Peterin, vaan minun puolestani), syntymäpäiväjuhlat, äitienpäivä, ystävän tapaaminen Tampereella, kaupunginosan juhlatapahtuma, helleaalto, hyytävä kylmyys ja vaikka mitä! Ehkä olen suoriutunut kaikesta vähän viime tingassa ja laahautuen, mutta jotenkuten riman yli olen kuitenkin kierähtänyt. Kierähdin minä kerran myös Koskikeskuksen rullaportaissa, sillä sateenkastelemien tennarien pito metallilla on miinusmerkkinen. Lankeemukseni oli hivenen erikoinen, sillä kun kohotin katseeni portaikon uumenista, näin ensimmäisenä nuoren miehen, joka istui pyörätuolissa. Kaatumisen nolous kääntyi kaatumisen etuoikeudeksi alle sekunnissa.
Lapseni on oppinut halaamaan minua jaloista. Ei hänen varrellaan tietysti ylemmäs ylettyisikään. Sylissä hän ei osaa vielä halia. Mutta jalkahalit ovat koskettavia. Samoin ne iltaiset hetket, kun lapsi alkaa jo väsyä ja jaksaa pysähtyä syliin hellittäväksi. Silloin saan painaa poskeni hänen hiuksiinsa, silittää pientä selkää ja päätä, kertoa, miten rakas ja tärkeä hän on.
Toukokuu puettiin tällaiseen pähkinänkuoreen tällä kertaa, nyt on mentävä maate.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti