Tänään on (kylmä ja sateinen) kevätjuhlapäivä ja yo-juhlapäivä tietenkin. Minäkin pääsin ylioppilaaksi 25 vuotta sitten. Selvä, en vielä äsken tuntenut itseäni kovin vanhaksi, mutta nyt tunnen. No, onhan tuo kuitenkin tuollainen pyöreä luku, joten siksi kannattanee muistella hiukan kyseistä päivää.
Oli siis vuosi 1989. Silloinkin oli sateista, joskaan ei ehkä aivan yhtä kylmää kuin tänään, mittari osoittaa 12 lämpöastetta, mikä on viikon takaiseen helteeseen nähden suorastaan kohtalon ivaa. Oli miten oli, silloinkin satoi. Muistan valokuvan, jossa kävelimme ystävättäret, poikaystävät ja minä siellä sateessa varjoinemme.
Ystävälläni H:lla oli yllään puku, jota hän kutsui Alexis-puvuksi (silloin TV:stä tuli Dynastia-sarja, jossa Joan Collins - roolinimeltään Alexis - oli aina pukeutunut iltapuvuntyyppisiin vaatteisiin -- nykyisinhän hän näyttäytyy Snickers-mainoksessa, jossa nälkäinen partamies muuttuu diivaksi, kun hänellä on nälkä ja joku on källinyt hänen deodoranttinsa). Puku herätti minussa kateutta, kuten kantajansakin, joka oli kaunis, enkelinkiharainen ja ennenkaikkea kurvikas ja hoikka. Puku oli vaalean persikan värinen, luulen, että sen voisi hyvin laittaa ylleen tänäkin vuonna. Harmittaa, että tiemme H:n kanssa erkanivat, sillä pidin hänestä kovin. Yritin joskus häntä lähestyä uudelleen, mutta minulle jäi sellainen käsitys, että H:n mielestä olimme kasvaneet liiaksi eri suuntiin (hänellä on hieno akateeminen ura) ja niin jätin hänet rauhaan, en toki halua olla kenellekään kiusaksi ja tuppautua seuraan väkisin.
Ajauduin sivuraiteille. Vaikka onhan pukeutuminen tärkeää, kuten ovat ihmissuhteetkin.
Kaipaan minä toistakin ystävääni S:ää. Hänkin on päässyt katomaan näköpiiristäni. Muutti toiselle paikkakunnalle hänkin ja perusti perheen. Mietin häntä taannoin, laskeskelin, että hänen jälkikasvunsa on jo aikuinen. Jos hän on ollut lukiossa, pääsee hän ehkä juuri tänään ylioppilaaksi. Kaikkea sitä! Onnea hänelle, ehkä joku sattuma vielä heittää hänen äitinsä minun tielleni.
Sellaisia runotyttöjä me olimme ja maailmanparantajia. Kuuntelimme kantaaottavaa musiikkia, luimme kirjallisuutta ja runoja ja joimme punaviiniä. Kuten kuuntelemamme Heikki Salokin lauloi: "Ja me vaan puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin, viisaat lapset". En tarkoita tällä sitä, että olisin itse ollut tai nykyisin olisin, erityisen viisas. Mutta ajattelen ja siis olen.
Illalla me menimme merenrantaravintolaan juhlimaan saavutustamme. Siellä oli myös sankoin joukoin kaupungin muita ylioppilaita. Nautitimme kuohujuomaa ja tunsimme olomme yleviksi. Ajattelin silloin, että oli elämäni stressaavin pinnistys lukea ja suorittaa yo-tutkinto. Nykyisin se naurattaa - eivät ne ylioppilaskirjotukset sitten olleetkaan ihan se kaikista stressaavin asia, mitä sen jälkeen on elämässä tullut läpikäytyä.
Mutta yleisarvosanaksi antaisin tällekin keväälle ja elämälle yleensä: Laudatur.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti