Aika on vääntynyt omituiselle mutkalle ympärilläni. Seuraan sen kulkua päivittäin kulloinkin näkösällä olevista kelloista. Lapsen olemassaolo kertoo minulle selkeästi sen, mikä elämästäni on tyystin puuttunut: a) säännölliset rutiinit b) ruokailurytmi. No, nyt elämä on täynnä säännöllisiä rutiineja ja vauvalla on säännöllinen ruokailurytmi. Oma ruokailurytmi on tietenkin se, minkä vauva sallii.
Mitä tulee ajan kuluun laajemmassa mittakaavassa - siinä olen jotenkin ihan hukassa. Olen toistuvasti yllättänyt itseni ajattelemasta, että se-ja-se on vasta heinäkuussa, siihen on vielä vaikka kuinka kauan aikaa. Mutta kun ei ole, heinäkuu on ihan tässä, nurkan takana.
Kunpa kesä himmailisi vähän. Malttaisi edetä hitaasti, niin että minäkin ehtisin mukaan. Minulla ei ole edes uimapukua, joka mahtuisi päälle. Talviturkki olisi siis heitettävä ilkosillaan, eikä sellainen peli nyt tietenkään vetele (no, ehkä joissakin paikoissa tai säkkipimeässä). Minun on siis selvästikin suunnattava alennusmyynteihin ja etsittävä puku, joka hyväilee hieman toivottua täyteläisempiä muotojani. Olipa kauniisti sanottu.
Kunpa olisin aina näin leppoisa itseäni kohtaan.
Siinä meillä opettelemista, kyllä! Hyvä alku kuitenkin. Minä harjoittelin juhannuksena naama palaneena ja huivi päässä aurinkosuojana ja vatsa syömisestä (ja juomisesta) pulleana kulkemista peilin ohi pysähtyen ja huudahtaen Oi kuinka nätti! Sekin teki terää. Suosittelen kokeilemaan. Älä kuitenkaan polta naamaa sitä varten.
VastaaPoistaJa himmailun puolesta tuuletan! En tajua tätä päivien kiitoa.
Kas, postilaatikkoni paljasti kommentin, jota en tiennyt tätä ennen olevankaan. No, parempi myöhään, kuin ei ollenkaan. Ja vaikka näkemisestämme onkin vierähtänyt tovi, en usko, että mikään olennainen sinussa on muuttunut - olet aina ollut mielestäni eteerinen ja sievä, mystinen nainen. Paljolti kirjoitustesi näköinen ja kuviesi.
VastaaPoista