Lainalapset ovat olleet läsnä pidemmän rupeaman. Elämään ei mahdu mitään muuta kuin perusasioista huolehtimista: puhtaanapito (sisältäen lapset, kodin ja vaatteet), riittävä yöuni (saavutetaan lasten osalta) ja ruokailusta huolehtiminen (kun edellisestä ruoasta on selvitty ja sotkut siivottu, aletaan jo suunnitella seuraavaa). Olenko jo sanonut, miten paljon nostan hattua monilapsisten perheiden vanhemmille - eritoten äideille, jotka usein kuitenkin useimmiten tätä rumbaa pyörittävät. Nostan niin korkealle ja niin monta kertaa, että olkapäähän tulee kuluma (se on kyllä tullut oikeastikin, ilmeisesti vauvan nostelusta - tai sitten minä olen vain niin vanha).
Tässä siis perustelut kirjoitustauolle. Kun kaikkea sattuu ja tapahtuu, muotoilen lauseita päässäni, mutta ne jäävät sinne ohimeneväksi tuokioksi ja haihtuvat sitten pois, eivätkä enää koskaan palaa. Sitähän se elämä kai on: kadonneita lauseita. Puhutut sanat ovat peruuttamattomia ja toisinaan tulee sanotuksi aivan liikaa. Toisaalta, suurempi ongelma lienee se, ettei tunteita ja toiveita sanallisteta. Toisinaan siihen ei ole aikaa, toisinaan voimat ehtyvät, joskus rohkeus. Syitä on monia.
Eilen Mies vei lainalapset mökille ja jäimme kotiin tyttären kanssa. Siivosin pienen nurkan kotia puhtaaksi, laitoin pikkuisen vuoteeseen, sytytin kynttilät ja nautin pienen lasin kermalikööriä. Elämä tuntui valtaisan hohdokkaalta, kepeältä ja helpolta. Mikä ihana hetki.
Ensi viikolla kesäsää saattaa palata takaisin. Ei hassumpaa sekään.
Mä niin tajuan sua. Toi jatkuva ruoan järjestely eestaas on niin totta.
VastaaPoistaJa tuo, että elämä on kadonneita lauseita, tuo on niin huumaavan kaunis ajatus, että oi taivas! Niinhän se juuri on.
On se lapsiperheen arki hurjaa. Varmasti olisin kehittynyt tässä paremmaksi, jos olisin tehnyt tätä pidemmän aikaa. Tai no, ehkä :D
VastaaPoistaIhanaa, että olen onnistunut ilmaisemaan ajatukseni siten, että ne onnistuvat koskettamaan ja olemaan tosia jollekulle toisellekin. Se se vasta on lahja se.