Nyt äkkiä jotain tunnelmapaloja

Elämässä tapahtuu koko ajan vaikka mitä. Tai ehkä pitäisi muotoilla asia toisin: kun vuorokaudet kiertyvät loppuun toinen toisensa jälkeen, tapahtuu niiden aikana koko ajan maailmalla, Suomessa, ihmisten elämässä jotakin.

On urheiltu. Sitten on pohdittu sitä, oliko Arhinmäen sopivaa heilutella sateenkaarilippua Venäjän kutsumana vieraana aitiossa vai ei. On toitoteltu sitä, miten syvällä lamassa Suomi on ja miten vienti ei vedä. Jutta Urpilaista on esitelty eri kuvakulmista. En ole kylläkään kuullut, mitä sanottavaa hänellä olisi ollut. Paitsi: "Aika entinen ei koskaan enää palaa", joka oli säikäyttänyt äitini pelkäämään, miten Suomelle ja lapsiperheille nyt käy.

Minä en ole koskaan ollut rapujuhlissa. Minusta ei taitaisi myöskään olla rapujen keittäjäksi, koska ne tulisi laittaa veteen elävinä. Tämä on ajatuksen virtaa, ja kirjoitan kaiken mikä mieleen tulee. Älkää siis miettikö syvempää sisältöä rapujutuilleni, sillä sitä ei ole.

Päivässäni oli yllätyksellinen kohokohta: äitini tarjoitui hoitamaan vauvaa parin tunnin ajan, jotta sain omaa aikaa muiden aikuisten seurassa. Se tuntui hohdokkaalta. Korjaan: älyttömän hohdokkaalta. Siellä minä olin, muiden aikuisten seurassa. Myönnän: näytin kuvia vauvastani ja kommentoin kysymyksiä äitiydestä. En ole kaunistelija - ilmaisen aina sen, että vanhemmuus on myös rankkaa. Eritoten minulle, jota elämä yleisesti pelottaa. Jotkut ovat rohkeampia, eivätkä keskity kehittelemään katastrofiteorioita. Heitä vähän kadehdin. No, aika paljon voin kadehtia (Repomiesismi).

Pesukone linkoaa jo. Vielä on pyykit ripustettavana. Iltaisin on aina kova siivousspurtti, jotta voi aloittaa seuraavan aamun puhtaalta pöydältä, tässä kohdin kirjaimellisesti. Tästä huolimatta haluan korostaa, etten onnistu tästä huolimatta ylläpitämään mitenkään kehuttavaa järjestystä, joten kenenkään ei kannata kadehtia tätä muka-muka -järjestelmällisyyttä.

Kuulin vasta ilmeisen jälkijunassa, että Me Naiset -lehden toimitus oli riisuuntunut ja kertonut vartalotraumojaan Facebookin äitiysvartaloiden esittelyn inspiroimina ilmeisesti. Sitten olivat riisuuntuneet autolehtien miehet. Olivat yllättävän hoikassa kunnossa autolehtien miehiksi, minun mielestäni kaikki kuvatut vartalot olivat passeleita miesvartaloita. Olivat kyllä esitellyt naisvartalotkin passeleita naisvartaloita, ei siinä mitään. Heidän kohdallaan vain koin jotenkin henkilökohtaisesti kaikki ne arat paikat, joiden ei soisi päivänvaloa (saatikka salamavaloa!) näkevän, joten katselin miesten vartaloita huomattavasti rennommin mielin. Ja tietysti vähän  uteliaanakin, olivathan ne nyt miesten vartaloita, enkä minäkään vielä ihan ole -- mitähän minä en ole? (Pystyynkuollut, nyt muistin sen sanan). Näin tässä päivänä eräänä hämärässä huoneessa vahingossa seinää vasten nojaavasta peilistä osakuvan alastomasta vartalostani. Ehkä syynä oli armollinen hämärä tai jokin muu tuntematon tekijä, mutta hetken epäilin näkeväni kuvastimesta jonkun toisen vartalon. Sellaisen, joka on ihan soma, pikkuisen pyöreästi naisellinen nainen. Se oli mukava hetki. Vaalin sitä.