Taivaalta ei vielä sada syksyä

Pekka Pouta ennustaa säätä. Onko ennustaminen oikea termi? Pitäisikö puhua sään ennakoinnista? Mutta ennakointi taitaa sisältää jonkin varmuuden elementin, mitä säätä ennustaessa ei ainakaan aina ole. Tällä kertaa Pekka vaikuttaa kuitenkin varmalta puheissaan. Tiedän hänestä sen verran, että hän on (ainakin ollut) raskaan rockin ystävä (ei kai sellainen mieltymys yhtäkkiä ihmisestä voi hävitä?) ja että hän näyttää harmaantuvan siten, että hänen ohimonsa ovat muuttuneet valkoisiksi. Hän siis muuttuu vaaleanharmaaksi.

Koirien vanhetessa niiltä harmaantuu kuono. Se näyttää hyvin sympaattiselta. Toisinaan sellaiset koirat myös käyttäytyvät hivenen arvokkaammin, kuin nuoremmat lajitoverinsa: eivät pompi ja hosota niin innokkaasti. Heihinkin, kuten ihmisiin parhaimmillaan, syntyy iän tuomaa arvokkuutta.

Tänään minä otan kupillisen kaakaota. Se tuntuu syyskaakaolta, vaikka tänään oli vielä lämmintä melkein kuin kesällä. Lämmön alla tuntui silti syksyn tuulen puraisu. Vai olenko se vain minä, joka pelkää syksyä ja samalla kuitenkin toivottaa sen tervetulleeksi.

Vielä lehdet eivät ole muuttuneet värikkäiksi. Maassa lojuu vain jokusia aikaisia luovuttajia. Sienikausi ei ole vielä päässyt vauhtiin. Menee vielä kauan, ennen kuin suppilovahverot ovat poimimiskunnossa. Minä en ole niitä koskaan oppinut löytämään. Ovat kuulemma vaikeita löydettäviä pudonneiden lehtien joukossa, mutta kun kerran löytää, niin silloin sitten todennäköisesti löytää useamminkin.

Sisällä velloo iloa ja alla myllertää tummansinisävyistä surumielisyyttä. Aivan kuin eläisi pitkää sunnuntaita.

Mutta sitä kaakaota.
Nyt.