Terveydenhoitaja sanoi minulle neuvolassa, että raskaanaolijat tuppaavat käpertymään itseensä ja uppoavat ikäänkuin omaan sisäiseen tilaansa. Niin minulle on ainakin käynyt, myönnän sen. Ei juuri ole hetkeä, jolloin en olisi tietoinen elämästä sisälläni. Elämästä, joka jo usein muistuttaa itsestään myyryämällä kyljeltä toiselle tai alhaalta ylös, tai potkunyrkkeilemällä kantoalukselleen mitä mielenkiintoisempia tuntemuksia. Minä kannustan häntä silittämällä vatsaa ja sanomalla: "Hyvä, hyvä". Mietin, kopsahtaako tämä kannustaminen omaan nilkkaani (tai muihin lähempänä sijaitseviin elimiin), kun elämä sisälläni päivä päivältä kasvaa ja voimistuu. Eilen aamulla itkin onnesta, kun radiossa Samuli Edelmann lauloi:
Äiti ottaa rinnoilleen
lapsen vastasyntyneen
silmissään on vielä tähtipölyä
Niin että ei tällaisesta elämästä voi joka päivä kirjoittaa.
Toisaalta, minulle on avautunut mielenkiintoisia näkökulmia omaan elämääni taaksepäin. Tänä viikonloppuna minulla on ollut aikaa ajatella, sillä olen yksin kotona. Tai kissojen kanssa, mutta niitä varten olen nostanut sälekaihtimet ja avannut ikkunan ja molemmat ovat nyt parkkeeranneet sohvan selkämykselle, josta voi paitsi hengitellä sisään virtaavaa kesäilmaa, myös vilkuilla halutessaan kadun tapahtumia. Nukkuminen on kuitenkin kissan parasta ajankulua ja siinä puuhassa molemmat kissat tällä hetkellä ovat - ohikulkeva auto tosin sai molempien silmät aukeamaan.
Mitä minä sitten aamulla ajattelin? Mietin, että miksi jäin kiinni parisuhteeseen, jossa vastapuoli ei koskaan minua oikeastaan tunnetasolla kohdannut. Sulloin meidät yhteiselämään aina jotenkin kiristämällä tai houkuttelemalla, vemputin kuukausi toisensa jälkeen käärmettä pulloon. Mies harasi aina vastaan. Hän kohteli minua huonosti (ilman omaa syytään, tavallaan, hän ei vain kertakaikkiaan pitänyt minusta tarpeeksi halutakseen tehdä kompromissejä tai uhrauksia), vältteli seuraani ja eli ikäänkuin yksin siinä rinnallani. Miksi sitten jämähdin tilanteeseen?
Siksi, että en ymmärtänyt, miksi minä en ollut riittävä. Mikä minussa oli vikana? Voisinko olla jotenkin parempi saavuttaakseni hänen varauksettoman kiintymyksensä tai vilpittömän halun viettää kanssani aikaa? Ei hänellä toki muita naisia ollut. Erotessamme hän totesi, että se, mitä minulla oli tarjota, oli kertakaikkiaan liian hyvää, hänellä ei ollut voimia kieltäytyä. Tarjosin hänen elämälleen ne puitteet, joita hän oli aina toivonut, mutta minä en ollut lähelläkään hänen toiveitaan. Mutta halusin niin kovasti olla. Siitä huolimatta, ettei hänkään ollut toiveideni mies (paremman ilmaisun puutteessa). Mutta sillä ei ollut merkitystä, en huomannut koko asiaa, sillä keskityin yritykseeni olla jotenkin parempi, jotta hän rakastaisi minua.
Meni kolme vuotta (mikä häpeä - toisaalta ymmärrän, miksi ihmiset tällaisessa tilanteessa jaksavat lähes loputtomiin, sillä ihmisen nälkä on ehtymätön polttoaine ripustautujalle), että kykenin tunnustamaan tilanteen epätoivoisuuden. Tämä siitä huolimatta, että minulla oli kokemusta siitä, mitä on olla hyvässä parisuhteesa. Silloinhan kumpikaan ei suoranaisesti koe tekevänsä suuria kompromisseja tai myönnytyksiä. Molemmat tekevät osansa tehdäkseen toisen onnelliseksi ja ennen kaikkea huolehtivat samalla omasta onnellisuudestaan. Antavat tilaa nille asioille, jotka ovat toiselle ja itselle tärkeitä. Tekevät iltaisin ilmisläjän sohvannurkkaan ja katsovat TV:tä. Toisinaan mies pyyhkii liikutuksen kyyneliä puolison poskilta ja puhuu pehmeän rauhoittavasti: ei hätää kulta, tule tänne kainaloon.
Niin on nyt ja niin on hyvä.
Eikö olekin joskus ihanaa saada viettää viikonloppua yksin! (Siis kaksin, pienen ihmisalun kanssa.)
VastaaPoistaIhmiselämän käänteet ovat niin moninaisia ja eriskummallisia, ettei niistä ota selvää. Ei se kolme vuotta mennyt hukkaan ja se oli kuitenkin vain kolme vuotta - ei kamalan pitkäkään aika pidemmällä tähtäimellä.
Nyt sinulla on edessä lukemattomasti hyviä kolmivuotisia! :)
Niin siinä tosiaan kävi, että yksinoloni aikana ehdin jo oppia pitämään siitä, että voin miettiä omiani ja elellä omaa rytmiäni. Vielä se toistaiseksi onnistuu, kun pieni alku on vielä integroitu samaan pakettiin.
VastaaPoistaNo, kolme vuotta opetti ainakin sen, miten hirvittävän koukuttavaa on se, että yrittää saada sitä puuttuvaa palasta paikoilleen. Se lienee selitys sille, miksi ihmiset elävät monimutkaisissa kuvioissa - eivätkä omani nytkään ihan yksinkertaisia ole. Toivottavaa olisi, ettei ihmisten tarvitsisi valintojaan jälkikäteen katua. Enkä minäkään sinällään kadu, tuolla kaikella oli elämässäni paikkansa kuitenkin.
Pian alkaakin elämässäni vaihe, jollaista en ole ennen kokenut. Kenties bloggaan siitäkin. Saataisiin tästäkin blogista varsinainen kasvutarina :D.
Ihanaa, että nyt on hyvä :). Ja minä luen, jokaisen bloggauksesi :).
VastaaPoistaOi, ihanaa, että luet, Rooibos. Minäkin luen sinua. Syötteenlukija on hieno keksintö.
VastaaPoistaKyllä nyt on hyvä. Kohta alkaa myös kesäloma ja ehkä kesäkin: näillä nurkin se on antanut odottaa itseään. Talviturkkikin on edelleen yllä, saa nähdä, koska tällainen vilukissa saa sen karistettua.
Herättävä kirjoitus.
VastaaPoistaItselläni ei ole tähän ikään mennessä kokemusta hyvästä parisuhteesta. Yhden osion elämästäni roikuin huonossa liitossa vain siksi että menin yhteiskunnan ja läheisten asettamien normien mukana. Siinä liitossa ei tunnetoasolla koskaan kohdattu ja myönnytyksiä tein aika yksipuolisesti: tarjosin ehdottoman hyvät puitteet ex-miehelleni, mutta aitoaa rakkautta ei ollut koskaan.
Tässä tosiessa suhteessa olen roikkunut koska olen ensimmäistä kertaa elämässäni kohdannut toista ihmistä tunnetasolla ja hän on oikeasti tahtonut viettää kanssani (ihmisenä, ei instituutiona) aikaa. Kokenut myös tämän tunteen ("ei hätää kulta, tule tänne kainaloon") ensimmäistä kertaa elämässäni - siis aidon huolenpidon, ja ottanut sen myös vastaan. Luulenpa että ihmisenä olisin riittänyt, mutta elämäni puitteet vain ovat pielessä kun en voi tarjota sitä, mitä hänellä jo on. Ja minähän ne myönnytykset olen taas tehnyt.
Ehkä kolmas kerta toden sanoo :). Onnea odotukseen ja kiva lukea kirjoituksiasi.
Minäkin luen jokaisen postauksesi.
VastaaPoistaHyvä, että on hyvä. Minä en ole onnistunutta parisuhdetta koskaan kohdannut. Ja nyt olen ollut yksin jo niin kauan, niin monen monta vuotta, etten osaa enää kuvitellakaan ketään vierelleni. Näin on hyvä. Viihdyn yksin.
Onnea sinulle. Teille.
Sola: Tuntuu väärältä, ettei kohdallesi ole sattunut sellaista onnea, että nämä kaksi asiaa olisivat voineet kohdata: sekä puitteet että aito tunne. Tunsin itse olevani vahvalla pohjalla kun pudottauduin edellisestä parisuhteesta yksinäisyyteen, koska olin kokenut, mitä muuta parisuhde voi olla. Ja olin valmistautunut olemaan yksin, kunnes löydän vastaavanlaisen aitouden. Toki parisuhteeni on vielä uutukainen, ja ymmärrän, että aikaa myöden molemmat meistä löytävät virheitä vastapuolesta. Niitä on aina. Pääasia on, että elämä on voittopuolisesti onnellista.
VastaaPoistaNiin - sitä sinullekin toivon, että elämä olisi voittopuolisesti onnellista. Pidän blogistasi, se on rohkea ja väkevä.
Tulilatva: Kiitos onnitteluistasi.
VastaaPoistaOikeastaan sinulle voisin sanoa saman: kunhan elämä on voittopuolisesti onnellista, on kaikki hyvin. Ei kaikkien todellakaan tarvitse elää parisuhteessa ollakseen onnellisia ja viettääkseen hyvää elämää. Elämäntilanteiden muuttuessa toisia ovia sulkeutuu, toisia avautuu. Kukaan ei voi jäädä kuorimaan pelkkiä kermoja. Eikä kaikkeen elämässä edes voi vaikuttaa (jos tarkemmin asiaa miettii, hyvin vähään edes voi - mitä tärkeämpi asia, sen vähemmän).
Mutta kesästä voimme sentään nauttia kaikki kukin tavallamme. Luulenpa, että sinun korvissasi kuuluu pyöränrenkaiden rahina ja tuulen suhina. Pyöräillessä voi tuntea vapauden parhaimmillaan, melkein kuin nousisi lentoon. Ihanaa kesää, Tulilatva :D