Kissa turisee itsekseen lattialla karvalankamatolla. Istun sohvalla, kaihtimet ovat kiinni. Lainalapset ja Mies poistuivat juuri asunnosta, jostain syystä aina sen jälkeen sähkölaitteiden humina erottuu hiljaisuuden keskellä äärimmäisen pistävänä. En osaa edes eritellä tunteitani. Hälinässä on jotain kodikasta, ehkä se muistuttaa omasta lapsuudesta. Mitenhän sellainen lapsuus rakennetaan, miten luodaan lapselle kutakuinkin täydellisen turvan, onnen ja rauhan kupla? Sellaisessa kuplassa minä muistan eläneeni, muistikuvia lapsuudesta on niin valtavasti, että Mies aina jaksaa ihmetellä, miten voin muistaa niin paljon.
En ole kovin rohkea ihminen. Lapsenakin olin pelokas ja turvallisuushakuinen. Pelkäsin liiaksi autopesuloita, en uskaltanut isän kanssa jäädä sisään laguuninvihreään Angliaan (mielestäni väri oli kyllä turkoosinsininen, mutta äiti kertoi, että värin nimi oli laguuninvihreä), vaan hänen piti jättää pelokas viisivuotias bensa-aseman pesuautomaatin ulkopuolelle odottamaan autokylvyn loppuunsaattamista. Sillä välin minä tietenkin olin jo kauhistunut sitä seikkaa, etten löytäisi isää enää koskaan ja hän oli minut lopullisesti hyljännyt. Miten suuri voi huoltoasema pienen ihmisen silmissä olla - miten paljon suljettuja ovia, joiden taakse saattoi kätkeytä mitä tahansa ja joita ei lapsen voimin auki saisi. Isä palasi kyllä takaisin, mutta kokemus ei unohtunut.
Minun ei ollut yhtään tarkoitus kertoa lapsuuden autopesuloista. Minun oli tarkoitus miettiä sitä, että nyt kun Mies ja lainalapset ovat matkalla toiseen kaupunkiin, ja minä olen yksin, niin mitäs nyt sitten? Heti yksin jäätyäni tuli tarve tehdä jotain - siis jotain merkityksellistä (eihän loma-aikaa sovi hukata merkityksettömään ajantappamiseen). Kirjankin lukeminen olisi soveltunut, mutta Adlibriksestä saapunut paketti kököttää vielä suljettuna Postin hyllyssä. Päädyn siis mitä todennäköisimmin siivoamaan - jos nyt saan itsestäni sen verran irti. Alan hermostua siihen, että joka nurkka tuntuu olevan täynnä romua, vaikka kotini on kyllä kyllin suuri nelihenkisen (tai suuremmankin) perheen asuttavaksi. Täällä päin Suomea ihmiset ovat tottuneet asumaan melkeinpä järjettömän väljästi. Pääkaupunkiseudulla tämänkokoinen asunto olisi luksusta. Tässä kaupungissa sitä vastoin kukaan ei suostuisi asumaan 22 neliön asunnossa, kuten pääkaupunkiseudulla monet asuvat. Edes opiskelijat eivät halua moiseen koppiin. Tarvitaan vähintään 30 neliötä ja silloinkin sijainnin on oltava suotuisa. Toisaalta, siitäkään ei tarvitse täällä maksaa kuin murto-osa pääkaupunkiseudun vuokrasta.
Minä rönsyilen.
Mekossani on kukkia ja perhosia. Varpaissa on pinkkiä kynsilakkaa. Avaan kaihtimet, sillä ulkona on aurinko. Sisätiloissa voin kuvitella, että siellä olisi myös lämpö.
*) Otsikko yritti tarkoittaa "sanojen tiivistymistä pintoihin"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti