Luin blogeja. Ihmiset elävät erilaisia elämäntilanteita. Joku suree särkynyttä sydäntä niin riipaisevasti, että omasta itsestäkin kumpuavat muistot omista kipeistä kohdista. Toiset taas elävät lapsiperheiden arkea, mikä sekään ei ole mikään kattava ilmaisu, sillä arki poikkeaa rutiineineen eri perheissä toisistaan paljonkin, eikä sydämen särkyminen lapsiperheissäkään harvinaisuus ole.
Minä omasta puolestani nuhistelen kotona. Olen kiskonut jalkaani suurimmat lepohousuni, jotka silti tuntuvat vatsan kohdalta yllättävän puristavilta. Vielä eilen perättäiset hallitsemattomat aivastukset vavahduttelivat koko kehoani niin, että aloin jo huolestua. Tänään sentään voin jo nousta ylös sohvasta aivastamatta. Yöuni venyi kahteentoista tuntiin, ikäiselleni ihmiselle se on mielestäni kunnioitettava suoritus. Toipumiseni ei ole ainakaan riittämättömästä levosta kiinni.
Kissa kyyhöttää eteisen matolla ja kurkkii välillä minua. Olen alkanut jutella vatsalleni ja kissat usein erehtyvät lempeästä äänestäni ja saapuvat paikalle kerjäämään hellyyttä hekin. Vatsa vastaili eilen innokkailla muksahduksilla, en vain tiedä, olivatko ne sattumaa vai minun puheluni aiheuttamia. Aion uskoa jälkimmäistä, koska tulin asiasta niin onnelliseksi.
Minun isoäitini sai 12 lasta. Hän aloitti kolmissakymmenissä ja sai viimeisensä muutamaa vuotta ennen viisikymmenvuotispäiväänsä. Käytettävissä ei ollut juoksevaa vettä eikä pyykinpesukonetta. Aina, kun olen alkanut kokea riittämättömyyden tunteita ja pelkoa siitä, miten selviydyn uuden avuttoman ihmisen kanssa, olen ajatellut häntä. Kuinka jaksanut ja selvinnyt esimerkiksi silloin, kun saunan lauteilla syntyivät lapset 7 ja 8, kaksoset. Oma leiviskäni ei siinä valossa enää tunnukaan aivan mahdottomalta.
Kaksosista toinen (se nuorempi, muistaa hänen "isoveljensä" aina muistuttaa) on isäni. Ehkä ainoa asia, josta hän ehkä on jäänyt jonkin verran paitsi silkan ajanpuutteen vuoksi, ovat fyysiset hellyydenosoitukset. Niitä isä ei ole ollut siten kovin taitava lapsilleen jakamaan, eivätkä ne ole minunkaan vahvinta aluettani (toistaiseksi kömpelöt yritykseni ovat rajoittuneet lainalapsiin). No, ehkä minä kehityn.
Paljon, niin paljon, pitää mun vielä kasvaa ja kehittyä.
Paljon onnea sinulle Karenina(tai oikeastaan teille)! Luin vasta nyt vauva-uutisia. Minä uskon, että sinusta tulee hyvä äiti (suurimmasta osasta äideistä tulee hyviä äitejä omalle lapselle!:)), älä turhaan stressaile. Luin tänään jostain lehdestä ohimennen pätkiä jutusta, jossa äiti sanoi jotenkin näin, että turha murehtia etukäteen. Jos tulee vaikeuksia ja sen semmoisia, niin niihin keskitytään sitten kun sen aika on. Hän oli täysin eri elämän tilanteessa kuin sinä ja tehnyt valintoja joita ei moni varmastikaan tee. Mutta minusta hänen asenteessaan oli paljon oppimista, kaikille. Varmasti kasvat ja kehityt, joka päivä. Eikä pienet taantumisetkaan yleensä venettä kaada.;) Nauti nyt onnestasi, jota olet kauan odottanut!
VastaaPoistaTykkäsin muuten hirveästi tuosta pienestä tarinasta isoäidistäsi.
Myönnetään, tosiaan pääsääntöisesti on niin, että suurin osa äideistä on niitä parhaita mahdollisia äitejä lapsen näkökulmasta - olivatpa muut sitten mitä mieltä tahansa. Murehtijaluonteelle on tosian haastavaa murehtia ongelmia vasta sitten, kun ne eteen tulevat, mutta eritoten äitiys lienee asia, jossa todellakin on syytä edetä askel kerrallaan.
VastaaPoistaJännää oli, miten en kirjoittamaan ryhtyessäni vielä ollut ajatellut isoäitiäni, usein sitä ällistyy itsekin niistä asioista, joita mieleen tulee.