Rauhoittumista ja rooibosta

Tänään oli perin tavallinen keskiviikko, joka sisälsi varsin mielekästä työntekoa ja ohjattua urheilua. Sain pienesti hyvän mielen, sillä ohjatulle tunnille tuli uusi tyttö, jonka ohjaaja opasti vierelleni ja sanoi hymyillen aloittelijalle: "seuraa häntä". Niinpä me kuntoilevat naiset hikoilimme ryhmässä, sillä kylmästä aamusta huolimatta sää lämpeni iltaa kohti miltei hellelukemiin - se siitä myytistä, etteivät naiset hikoilisi.

Olo on ollut tänään vähän mietiskelevä. Olen monesti palannut hyräilemään Peter Gabrielin Digging in the Dirt -biisiä:

Digging in the dirt
Stay with me, I need support
I'm digging in the dirt
To find the places I got hurt
Open up the places I got hurt

 Keskustelin eilen ystävättären kanssa niistä ihmisissä tapahtuvista pinnanalaisista asioista, joita joskus ei itsekään ymmärrä, ja joista ehkä yleensä ei puhuta. Istuimme autossa kadun varressa ja mietimme ihmisen kestävyyttä kriiseissä ja toisaalta sitä, miten pieni oma kriisi voi olla verrattuna muiden ihmisten "oikeutettuumpiin" kriiseihin. Kaikkien ihmisten on kuitenkin syytä aina pitää huoli itsestään, vaikka oma murhe saattaakin olla toisen murhetta vähempiarvoinen. Joskus mudassa rypeminen on tarpeen, kunhan siihen ei liiaksi kiinny. Asioita ei voi vain jättää taakseen mitään työstämättä, sillä ne palaavat kuitenkin - ja tuovat ikävät ystävänsäkin mukanaan.

Tänään muistin myös, että lapsena luin moneen, moneen kertaan saman satukirjan. En ole varma kirjan kirjoittajasta, mutta kirjan päähenkilö oli pikkutyttö, jonka nimi oli Pilleriina. Pilleriinan puurolautasen pohjassa on puu, jossa istuu lintu. Eräänä aamuna Pilleriina ei olisi halunnut syödä puuroaan, kunnes näki ikkunasta puun, jonka oksalla istui juuri sellainen pikkulintu, joka hänen lautasensakin pohjaan oli maalattu. Hänen oli syötävä puuronsa nopeasti nähdäkseen, onko lintu kadonnut lautasen pohjasta. Suuri oli Pilleriinan helpotus, kun lintu edelleen istui oksallaan, kun koko puurohuntu oli lusikoitu. Se oli minun lempikohtani koko kirjassa. Ehkä se kiteyttää liikuttavalla tavalla sen, miten lapsena ajattelee. Mahdollisen ja mahdottoman rajat ovat väräjäviä ja häilyviä, kuin kuuma ilma. 

Pari viikkoa sitten näin unta John Travoltasta. Taisin haastatella häntä lehtijuttuun tai vastaavaan. Hän istui tuolilla ja oli tilanteessa kovasti läsnä, kuten minäkin, kunnes hänen takaansa tuli kissanpentu. Se tepasteli Johnin tuolin takana, ja koko huomioni oli hetkessä tuossa karvapallerossa. En enää kyennyt keskittymään siihen, mitä Johnilla oli minulle sanottavaa. Lopulta sanoin hänelle: "John, excuse me, but did you see what just came in the room?". Herättyäni minua nauratti: sinkkunainen näkee unen John Travoltasta ja kiinnostuu enemmän kissanpennusta. 

Ei tässä vielä hätiä.