Minä kävin kuuntelemassa Jarkko Martikaisen keikan. Hän oli valloittava, kuten aina. Hänen läsnäolonsa on aina kouriintuntuvaa ja hänen äänensä on suuri ja väkevä. Myös hänen sanansa ovat voimasanoja - eivät suinkaan kirosanoja, sitä en tarkoita - vaan äärimmäisen hyvin valittuja, ja saavat tuntemaan kiitollisuutta siitä, että meidän äidinkielemme on suomen kieli ja voimme käyttää sitä jakamaan ajatuksia tasolla, joka avautuu kielemme kautta vain meille.
Kävin keikan jälkeen kiittämässä tätä charmanttia miestä esityksestä. Ojensin käteni, jota olin lämmittänyt hetken lämpimän juoman ympärillä, sillä syys on jo alkanut hiipiä luontoon, ja ilta oli viileä. Tuntui vaikealta lähestyä esiintyvää taiteilijaa, sillä hän esiintyy työkseen, eikä ehkä jaksa tai halua kuunnella kaikkia kiittelijöitä tai kommentoijia. Kerroin kuitenkin ajasta reilu kolme vuotta sitten, jolloin olin juuri eronnut ja ajoin pienellä autonropposellani Tampereen ohitustietä. Kuuntelin samalla Martikaisen teosta "Myrsky" ja itkin niin, etten nähnyt juuri eteeni: ojaan en sentään ajanut. Katsoin taiteilijaa silmiin, ja kerroin, että joskus voi biisi kohdata kuulijansa täysin. Hän sanoi toivovansa, että siitä oli minulle jotain iloa. Vastasin, että tottakai laulusta oli minulle lohtua. Ajattelin silloin, että hän laulaa juuri minulle "ja myrsky huuhtoo jälkesi niin, ettei suru voi löytää sinua". Ja myös että "Ja vien sinut parhaiden ystävien luokse, jotka eivät milloinkaan karkuun juokse, jotka avosylin sinut vastaanottaa, niin muistat myös sen että hyvyys on totta."
Olen niin pullollani ajatuksia ja etenkin sanoja, että ne ryntäilevät päässäni ja tönivät toisiaan, eivätkä suostu järjestäytymään siten, kuin toivoisin. Kaikki eivät voi sanoa sanottavaansa yhtä aikaa. Siitä seuraisi vain sanavuorenpurkaus: taikasana, että, juoni, kuin, minä, haltija, ja hän! Järjettömyyksien vuo, upottava suo, unohda tuo, kohtaa pettymykses nuo! Sanat peräkkäin, hallitusti, niinkuin olisi jo, totelkaa, yritän käskyttää. Hengitä ja keskity.
Kieli on suuri asia. Se antaa meille kyvyn leikitellä, huolehtia, osoittaa tunteita, jopa hurmata ihmisen. Kieli antaa mahdollisuuden tuottaa jopa esteettisiä kokemuksia silloin, kun sitä taidokkaimmin käytetään. Kirjailijat tekevät tätä: Leena Krohn on saanut minut usein haltioitumaan täysin sananvalinnoillaan. Viimeksi viehätyin Virpi Hämeen-Anttilan sananvalinnoista, hänen tapansa kirjoittaa suomen kieltä on kuin hyväily. Harkittua, vaan ei laskelmoitua, hyvin kaunista luettavaa, kuin musiikkia silmille ja ymmärrykselle. Nautin siitä, miten pienimmätkin merkityssisällöt aukeavat, miten ne sujahtavat ymmärryksen särkyneen pintajännityksen läpi ja osuvat suoraan ytimeen. Muuttuvat väreiksi ja soinnuiksi, osaksi minua. Ja parasta on, että luulen Virpinkin kokeneen sen ilon - ainakin ajoittain - kirjaa kirjoittaessaan.
Ja tämä sama ilo, vielä musiikkiin yhdistettynä soljuu minuun Jarkko Martikaisen kautta. Ilottelinpa sanoilla silloinkin kun hain pienestä yksityisestä levykaupasta hänen silloista uutuuslevyäään sanomalla omistajalle "Löytyykö sinulta Jarkko Martikaisen Rakkautta?". Ei häneltä löytynyt, mutta hän järjesti sen minulle. Ja nyt kun asiaa tarkemmin mietin, niitä tunne-elämyksiä, joita olen musiikin kautta kokenut, niin eräällä tapaa olen tosiaan saanut Jarkko Martikaisen rakkautta. En ihan siinä muodossa kuin se nainen, joka on sujauttanut sen kapean kultasormuksen hänen sormeensa, mutta ymmärryksen, lohdun ja lämmön kautta kuitenkin.
Keikan päätettyään Jarkko kehoitti ihmisiä ottamaan myös muut ihmiset huomioon, en muista, mitä sanoja hän käytti, mutta se oli hänen viestinsä, yhtä kaikki. Pöydässä, jonka vieressä keikkaa kuuntelin, istui nuoria miehiä (niin nuoria ja kauniita, että luulin yhtä heistä tytöksi, kunnes kuulin hänen miehenäänensä). Kun he päättivät lähteä toiseen baariin, sanoin omalle seurueelleni, että "Minä väistyn tästä, muuten eivät pojat pääse minnekään". Silloin yksi pojista katsoi minua, itseään reilusti vanhempaa naista kohti ja sanoi: "Eiköhän me tästä päästä, kiitos vaan". Ja minä ajattelin, että piru vie, poikahan kuunteli Jarkkoa. Ja kylläpä se tuntui hyvältä, tulla huomatuksi ja jonkin arvoiseksi.
Niin että ollaan ihmisiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti