Pitkä alkusoitto

 Aurinko valaisee makuuhuoneeni, on elokuun alun kuuma kesäpäivä, niitä päiviä kun voi jo aavistaa syksyn lähenemisen, mutta ei halua ajatella sitä. Keskustelen ystäväni kanssa selkä kohti parvekkeen ovea, enkä siksi huomaa, miten parvekkeen ovesta astuu sisään vaaleine hiuksineen pieni, sulonen, noin kolmivuotias tyttö. Kun hän alkaa puhua, kirkaisen. En pelkästään säikähdyksestäni yllättävään sisääntuloon, vaan siksi, että samalla sisääntulon hetkellä tajuan unessani, että olen luvannut tytön vanhemmille pitää hänestä huolta. Tosiasiassa olen unessani vain nukkunut pitkään enkä ole kertaakaan edes havahtunut lupaukseeni huolehtia pienestä elämästä.

"Äiti tuli jo kotiin" ilmoittaa tyttö reippasti. Katson häntä kohti, ja lähes kolmikymmenasteisessa, aurinkoisessa makuuhuoneessa hänen hengityksensä höyryää kuin pakkasilmassa. Se on äärimmäisen kammottavaa ja pahaenteistä. Silti tyttö jatkaa pirteästi kertomustaan siitä, miten hän on käynyt lääkärissä äitinsä kanssa ja "Olisitpa nähnyt sen lääkärin ilmeen, kun kerroin hänelle, että minulla on kolme huonetta ja keittiö!". Minä kysyn tytöltä, onko hän todella juksannut lääkäriä kertomalla asuvansa yksin kolmiossaan. Tyttö ilmoittaa, että on kuitenkin katsonut parhaaksi kertoa lääkärille totuuden. Mutta kuitenkin hän jatkaa kertomustaan  - aivan kuin aikuinen - "minä olen nyt päättänyt, että tähän loppuu kiukuttelu. Minä olen kiukutellut nyt aivan liian kauan, päivästä toiseen pelkästään kiukutellut".

Minä herään, enkä tunne oloani erityisen yleväksi. Koko yön olen viettänyt itseni kanssa eri ihmishahmojen kera - ennen tätä pientä tyttöä istuin sohvalla pitkän ajan lapsuudenkodissani 38-vuotiaan miehen kanssa. Koti oli myös miehen lapsuudenkoti (unissahan tällaisia ristiriitoja ei ole, oma lapsuudenkotini voi hyvin olla jonkin toisen, tuntemattoman ihmisen, lapsuudenkoti), ja hyllyillä kuvia hänestä ja hänen perheestään.

Mies oli itse adoptoitu ja hän itse oli aloittanut lastensa adoptioprosessin noin 25-vuotiaana. Hän ei murehtinut parisuhteettomuuttaan, hän oli päinvastoin ohittanut koko asian, sillä adoptio ei ollut hänelle mikään kiertotie vaan aina kirkkaana ollut päämäärä. Kirjahyllyn kuvassa hymyilevät isälleen hänen kaksi lastaan.

Hän puhuu minulle sanoja siitä, miten minun tulee tehdä päätöksiä ja toimia niiden eteen epäröimättä. Mutta hän ei ymmärrä sitä voimattomuutta mikä minussa asuu. Ihailen hänen vahvuuttaan ja selkeitä päämääriään ja jotenkin ymmärrän tehneeni vääriä ratkaisuja. Mutta miten ratkaisut ovat voineet olla vääriä, jos sillä hetkellä ei ole ollut mitään muuta vaihtoehtoa?

Unessa mies arvelee, että olen 44-vuotias. Loukkaannun niin, että en ole saada sanaa suustani, ja totean, etten minä nyt niin vanha ole. Todellisessa elämässä minua pidetään aina ikäistäni nuorempana ja siksi kai halusin marssittaa eteeni tällaisen toisinajattelijan, valmistaa itseäni sitä kohti, että ennen pitkää aika ajaa minut kyllä kiinni: aika tekee sen aina. Sellainen aika on, se on ajan tehtävä ja luonne.

Tarkastelen miestä hyvin tarkkaan unessani, mietin siinä kerroksessa itseäni, joka tajuaa kaiken olevan unta, onko mies minä itse. Hän on ehkä lähemmäs 180 cm pitkä, noin 95 kiloinen, selvästi pyöreähkö, valkoisen college-hupparin alla sohvalla lojuessa näkyy pyöreä vatsakumpu. Hänellä on hiekanruskeat hiukset, jotka ovat hieman mallistaan ylikasvaneet, mutta kepeän puhtaat. Hänen hymynsä ja katseensa on kaunis, suora ja vilpitön, hammasrivi on suora ja täydellinen. Ei hän minua muistuta, sukupuoleltaan tai ulkoisestikaan, mutta silti minä loin hänet. Kokonaisen ihmisen minä loin, sekä pitkän ja haastavan dialogin hänen kanssaan. Minä se olin, joka asetin hänen suuhunsa vaikeita ja loukkaavia asioita. Ja minä olin se, joka asetti hänen kasvoilleen vilpittömän ymmärtämättömyyden siitä, että hänen sanoissaan voisi olla mitään tahallista pahuutta.  Se tekee loukkaantumisen vaikeaksi, täyteen itsesyytöksiä, muttei suinkaan mahdottomaksi. Minua harmittaa, että keskustelumme katkeaa puhelimen herätysääneen, hänellä olisi varmasti ollut vielä yhtä ja toista sanottavaa - tai minulla olisi ollut, itselleni.

Toisaalta, kulkiessani kodissani määrätietoisesti hakemaan kissanruokaa, viemään lehtiä paperikeräysastiaan, laittamaan tiskejä tiskikoneeseen, ajattelen kuitenkin, että olen kenties liian kova itseäni kohtaan. Ne ratkaisut, joiden oikeellisuutta kyseenalaistan, ovat olleet minulle kulloisessakin elämäntilanteessa niitä ainoita ratkaisuja, joita olen voinut tehdä. Olen seisonut umpikujassa, usein pitkään, ja sitten, yllättäen, sen perältä on auennut ovi. Mitä tilanteessa voi tehdä? Jäädä umpikujaan ja odottaa, että ovi sulkeutuu ja katoaa, kasvaa umpeen? Vai ottaa askel ja siirtyä toiseen aika-avaruuteen, jossa elämä vääntyy väistämättä eri asentoon? Niin minä olen tehnyt.

Voisin kuvitella, että paras mahdollinen ratkaisu olisi ollut, että siinä umpikujassa seisoessani olisi tullut ihminen, vaikkakin kuinka epävarma ja vapiseva, pitkään itsekin harhaillut, joka olisi ottanut kädestä kiinni ja sanonut, että harhailkaamme täältä labyrintistä ulos yhdessä. Ja samassa huomaan, että huijaan itseäni, tulihan sellainen ihminen, ottihan hän minua kädestä ja pyysi yrittämään. Mutta minä olin kävelemisestäni liian väsynyt, minä en enää jaksanut uskoa onnistumiseen ja ulospääsyyn, olin menettänyt toivon. Sekä uskon, että toivon olin menettänyt, ja niiden myötä on rakkauskin hätää kärsimässä.

Yhtäkaikki, minä olen avannut oven ja sitä kautta jättänyt myös toisen eksyneen oman ovensa eteen. Sen he ovat myös avanneet, astuneet omaan, minusta erilliseen aika-avaruuteensa. Ja minä olen nähnyt, miten he ovat kasvaneet suuriksi ja jyhkeiksi kumppaneiksi, viisastuneet ja tuuheutuneet, miehistyneet ja tulleet onnellisiksi, kasvattaneet versoja.

Syyllisyys omista valinnoista on joskus musertava. Ratkaisujen hetkellä ei aina voi tietää, osoittautuuko valinta oikeaksi tai vääräksi. Toisaalta, onpa minulle todettu, etteivät ratkaisut koskaan ole oikeita tai vääriä, ne ovat vain valintoja. Silti yritän pitää ohjenuoranani sitä, etten aiheuttaisi ihmisille tahallisesti pahaa mieltä omilla ratkaisuillani. Se on ikäänkuin ihmismielten hiilijalanjälki, pahoja painaumia kenenkään mieleen tai sydämeen en halua jättää. Savuavien raunioiden sijaan yritän kylvää kauneuden siemeniä. Onnekseni ne ovat useimmiten myös versoneet.

Alkusoitto osa 2

Yksinäisyys

Yksinäisyys on sinkun huono ystävä - se tekee nimittäin epävarmaksi. Epävarmuus pelottaa ihmisiä yli sukupuolirajojen. Siksi epävarmuutta ei saa näyttää, se pitää salaa kokea sisällään. Jos osoittaa epävarmuutta, on kannettava riski siitä, että vastapuoli menettää mielenkiintonsa. Veikkaanpa, että harva on se ihminen, joka ei olisi tätä jossain vaiheessa elämäänsä omakohtaisesti kokenut. Jotkut kätkevät epävarmutensa paremmin, jotkut huonommin.

Jotkut tekevät väistöstrategioita ja etsivät uudesta kumppanista piirteitä, joista eivät pidä (niitähän onneksi aina löytyy, sillä ihmiset eivät ole täydellisiä) ja näin ollen voi väistää kiintymästä liikaa, jolloin epävarmuus pysyy hallittuna. Voi ajatella, että noh, ihan miten vaan, se soittaa jos soittaa ja ellei, niin voitto sekin: eipä tarvitse kestää sen kuorsausta.

Tällaisen epävarmuudentorjuntastrategian haittapuoli on toki se, ettei juuri koskaan sitten pääse todella kiintymään keneenkään eikä anna kenellekään mahdollisuutta. Siksi sen käyttäminen varomattomasti on enemmän haitallinen käyttäjälleen kuin turvallinen. Hyvä renki, mutta huono isäntä, kuten vanha kansa sanoisi ja minähän olen vanha kansa.

Mitä minä sitten odotan?

Minä odotan sitä, että tulee ihminen joka vaivattomasti lipuu vierelle. Niin se käy, odottamattomasti joku tulee vierelle ja tilanteessa on uskomaton helppous. Olemista piirittää luottamuksen ilmapiiri, jossa nauretaan samoille asioille. Tällaisessa seurassa on helppoa olla parhaimmillaan. Kun kahden ihmisen välille muodostuu tietynlainen ajatusten ymmärtämisen väylä, muttuvat ihmiset toisilleen hullaannuttaviksi, juovuttaviksi, älykkäiksi, hauskoiksi ja kauniiksikin. Heistä ei vain kertakaikkiaan voi saada tarpeekseen. Lainaan tähän säkeen Jarkko Martikaisen biisistä, sillä hän on kuvannut tällaisen hullaantumisen siinä lyömättömästi:

Täpötäysi areena
juhlii rivit suorina
jotain Mardi Gras´ta.

Punakuontaloinen mies
etsii jotain, kukaties,
muttei löytää saata…

Vaan kesken kaiken huomaa naisen:
vajaavaista on velloskella
ihmisvuossa…

ja vaikkei naista tunnista,
niin miettii mies: ”voi perhana,
sehän on tuo tuossa!”

Elämä on järjestetty. Luotilanka on vedetty alusta loppuun.
Hän ei enää mieti sitä.
Hetkisessä sydän myytiin: täytyy päästä tuohon kyytiin!
Mies on nyt varma: mikään muu ei paina mitään.
Tuohon kyytiin päästä pitää.
Mikään muu ei paina mitään.
Tuohon kyytiin päästä nyt pitää.

- -

Jarkko Martikainen: Normaali katastrofi

***

Tietenkin kaipaan kosketusta, kukapa yksineläjä ei sitä kaipaisi. Mutta kun sitä oli yhdeksi illaksi tarjolla ymmärsin, ettei pelkkä kosketus olekaan riittävää. En ollut vielä valmis siihen. Sillä haluan tuon hullaantuneen, aran, pelokkaan, orastavan ihastuksen, joka ohjaa kosketuksia, arkoja suudelmia, tutustuvia, hiveleviä käsiä ja lopulta sitä nälkäisyyden, kahden nopearytmisen hengityksen ja kuiskausten, voihkaisujen ja tuntemusten suloista yhtymäkohtaa, jolloin ei lopulta erota, mihin itse päättyy ja mistä toinen ihminen alkaa eikä haluakaan erottaa.

Tässä siis pitkäsoutuinen pohjustus, joka syntyi eilen ennen aamiaista, kun teevesi oli jo kiehunut ja kaksi näkkileipää odotti sievästi rinnatusten lautasella syöjäänsä. Vesi jäähtyi ja leivät jatkoivat kärvistelyään, kun sormet irrottivat ajatusten rihmoja ja siirsivät niitä merkeiksi ruudulle. Ei se aina onnistu, joskus joutuu oikomaan niin, että jää väärinymmärryksen vaara. Mutta lupaan jatkossa olla maanläheisempi ja ytimekkäämpi ja väsyttää lukijaani vähemmän piilomerkityksillä (jotka ovat osittain tahattomia).