Eilen katselin ystävän ottamia valokuvia, joita en osaa luonnehtia paremmin, kuin sanomalla, että ne ovat romanttisia. Lähikuvia luonnon ihmeistä, vanhoista asioista ja esineistä, lapsista puuhissaan.
Myönnän olevani romantikko ja tunnelmoija. Heti, kun kesän kesän valoisimmat yöt antavat periksi pimeyden voimille (eli noin pari viikkoa sitten), laitan ensimmäisen kynttilän palamaan. Syksyn ja talven edetessä kynttilöiden ja lyhtyjen määrä sekä sisä- että ulkotiloissa vain lisääntyy. Olen koettanut tehdä kodistani sellaisen, että siellä olisi rauhaisa, kodikas ja lämmin ilmapiiri.
Satuin sanomalehteä lukiessani huomaamaan artikkelin Anna Kortelaisen kirjoittamasta uudesta kirjasta, joka käsittelee L.Onervaa ja hänen aikansa naisia. Artikkelissa Kortelainen pohti naisten välisiä suhteita 1900-luvun alkupuolella, ja mainitsi, että tuolloin naiset ilmaisivat toisiaan kohtaan romanttisia tunteita. Tällä hän tarkoitti sitä, että naiset kauniin sanankääntein kertoivat ystävilleen, miten tärkeitä nämä ovat. Hän totesi myös, että nykyaikana tätä ei enää naisten välillä tapahdu.
Tämä säpsähdytti minut, sillä minulla on useita naisystäviä, joiden kanssa käyn romanttista kirjeenvaihtoa (joka nykypäivänä tapahtuu lähinnä sähköisessä muodossa). Voimme kirjoittaa toisillemme, kuinka ihana toinen on, tai miten emme voisi edes kuvitella voivamme elää ilman häntä. Saatamme nimitellä toisiamme hupsuiksi, höpönassuiksi, ihanaisiksi, söpöiksi - nimityksin, joita voidaan hyvinkin luonnehtia romanttissävytteisiksi. Olen käyttänyt lukemattomia kappaleita kirjeiden ja sähköpostien palstatilaa sen hehkuttamiseen, miten tärkeitä ystäväni ovat, kaihtamatta ilmaisuja, joissa kerron ihmisen olevan rakas ja korvaamaton.
Ja kun kun ystävä on täysin menettänyt voimansa ja uskonsa elämään ja ollut surun murtama, olen kietonut kädet ympärille, silittänyt hiuksia ja sanonut: "sinä olet ihana, ihana tyttö". Ja kun minulla on ollut vaikeaa, on ystävättäreni sanonut minulle päättäväisellä äänellä: "Mä vien sut johonkin". Minun teki mieli vastata "Vie minut vaikka maailman ääriin". Minusta tuntui, kuin joku olisi nostanut pienen, vapisevan tytönsielun käsivarsilleen ja pois niiden surujen ja pelkojen ulottuvilta, jotka ojentelivat kylmiä, luisia ja ahnaita sormiaan minua kohti. Totesinkin ystävättärelleni, että hänen sanansa olivat yhdet romanttisimmista, mitä kukaan - miehet mukaanlukien - on koskaan minulle sanonut.
Ja hän todella järjesti meille kahdenkeskisen matkan, vei minut piiloon maailmalta ja hemmotteli ja pumpuloi minua, kuunteli, nauroi ja itki minun kanssani. Me molemmat valoimme toisiimme uskoa ja voimaa tulevaan. Hän sanoo minulle usein: "Sinä olet minun tammeni" ja voi totisesti, niin hänkin on minun. Mitä tällaisista ystävistä voisi edes sanoa? Taidan todeta, kuten kuten Ismo Alanko: "Teen tämän nyt selväksi. Rakastan teitä kaikkia. Piste."
Kun nyt vaivuin haaveisiini, niin pengoin mieleni perältä haaveen omasta piilopaikastani. Se olisi kenties suomalaiskansallisesti veden ääressä, talo olisi vanha, sata vuotta, kenties. Kun avaisin oven ensimmäisen kerran, tuntisin tuoksun, joka tulee vanhasta puusta ja eletystä elämästä. Pöly leijuisi raukeana ilmassa, aika olisi pysähtynyt. Talo olisi ollut täynnä elämää ja historiaa. Vanhat puulattiat olisivat kuluneet kiiltäviksi, ja oksankohdat nousisivat lankuista koholle. Tulisijassa näkyisivät jäljet menneiden aikojen tulista ja elämästä sekä lämmöstä, auringonsäteet siivilöityisivät ikkunoista.
Niin minä asettuisin sinne pikkuhiljaa. Siivoaisin hiljaksiin, pesisin ikkunat, päästäisin valon sisään. Virkkaisin pitsejä pellavaisiin valkeisiin ikkunaverhoihin, jotka lepattaisivat kesäisessä tuulenvireessä. Keräisin emaliseen kannuun luonnonkukkia ja asettaisin ne ajan merkitsemälle keittiön pöydälle. Haalisin kauniita vanhoja astioita ja purkkeja ja nauttisin niiden sisältämistä kuvitteellisista tarinoista ja estetiikasta. Laittaisin seinille kauniisiin kehyksiin mustavalkoisia kuvia menneisyydestä, ehkä saisin teetettyä kopion äidinäidin muotokuvasta, jossa hän Viipurissa nojaa pianoon, vai flyygeliinkö?
Hyräilisin kulkiessani huoneesta toiseen, koristelisin pussilakanatkin pitsein, ehkä ompelisin omia luomuksiani kirpputorilöydöistä. Tekisin pesän, jossa lempeys asuisi. Kutsuisin sinne ystäviä ja saisin heidät nauramaan. Paistaisimme räiskäleitä, joisimme viiniä pimeneviin iltoihin, polttaisimme tulisijassa valkeita, tuntisimme onnea siitä että ymmärrämme toisiamme.
Eikä romanttinen haave olisi mitään, ellei siihen liittyisi vielä mies. Mies, joka ajaisi taloon minun kanssani, ehkä olisimme ostaneet sen yhdessä. Mies hymähtelisi minulle, kun löytäisin kirpputorilta uuden kuppiparin tai tarvikkeet uusiin pussilakanoihin, mutta nauttisi onnellisesta hurinastani ja hänen moitteensa olisivat hyvin lempeitä, oikeastaan kannustavia. Jos talossa ei olisi sähköjä, hän virittelisi ehkä aurinkopaneeleja, jotta sähköä saataisiin pikkuisen. Tai kunnostaisi saunaa kuumana kesäpäivänä. Ottaisi kiitollisena vastaan hänelle viedyn mehulasillisen, pyyhkisi hikeä otsaltaan, hymyilisi. Pitäisi iltaisin sylissään, kuumuudesta välittämättä, suukottaisi niskan kaarta.
En saata jatkaa, tunnen oloni jo hämilliseksi, vaikka kirjoitan nimettömänä ja salaa. Melkein salaa itseltänikin. Mutta olen onnistunut vaivuttamaan itseni rauhaisaan ja onnelliseen tilaan, tunnen sisälläni itseni täydeksi ja kokonaiseksi, ehjäksi ja vahvaksi. Pelkkiä mielikuviahan kaikki nuo ovat, enkä tietenkään tarvitse omaisuutta onneeni, mutta ajatus tuosta kaikesta on romanttinen, sievä ja soma ja siksipä vaalimisen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti