Lapsuuden sankarille

Hän kiskoo minua pulkassa, jonka pohjalla on lampaantalja. Minä olen niin pieni, että mahdun pulkkaan selälleni ja ylläni aukeaa pilvetön taivas, jonka mustaan kattoon tähdet rikkovat pieniä sädehtiviä reikiä. Minä kuulen hänen askeleensa pakkaslumessa, jokaisen narahduksen hänen kenkiensä alla minä kuulen, ja pienen tytön rinnan täyttää niin suuri onni, että olen pakahtua. Isä. Minun isäni askelten huumaava ääni, suuri rauha, ilo ja turva.

Kaipa minä olen isän tyttö, niin minulle totesi ihminen, johon olen vastikään tutustunut. Ällistyin hänen mielestäni vähin perustein tekemäänsä olettamaa, mutta myönnyin - äiti on maailman ihanin äiti, mutta olenhan minä sellainen, isän tyttö.

Isä ei ollut lasten elämässä läsnä sillä tavalla kuin äiti eikä se kai ollut tapanakaan silloin 70-luvulla, kun olin lapsi. Isä teki töitä, hoiti miesten töitä, imuroikin kyllä joskus ja laittoi ruokaa ja oli sillä tapaa moderni. Hän ei ollut silloin eikä vieläkään ole kova osoittamaan hellyyttään ja puheiltaankin hän on jurohko, enemmänkin sellainen murahtelijatyyppi. Mutta olen hänelle yksi tärkeimmistä asioista maailmassa, sen minä tiedän eikä siitä ole pienintäkään epäselvyyttä, vaikka sitä ei ole koskaan ääneen sanottu.

Isältä olen oppinut paljon. Muun muassa rakastamaan laulamista. Jos isä on hyvällä tuulella, hän hyräilee ja laulaa - muuten aika hiljainen mies. Ja koska minä olen pääsääntöisen perushyväntuulinen ja vielä puheliaskin ihminen, laulan erityisen paljon. Isä kertoi joskus nauraen, että välillä en lapsena enää muutoin kommunikoinut kuin laulaen. Kun isä ajoi Angliaa ja kysyi minulta takapenkiltä jotakin, lauleskelin hänelle vastauksen. Jotkut lapset innostuvat paljon dinosauruksista, paloautoista tai sienistä ja ahmivat niistä sitten kaiken mahdollisen tiedon. Minä innostuin radiosta ja ahmin sieltä kaikki mahdolliset melodiat sanoineen. Siksi pääni onkin aikamoinen jukebox. Vanhat radiohitit tyylilajista riippumatta irtoavat melkoisen sujuvasti. Muistan pitäneeni erityisesti Taiskasta, jonka lauluissa tuntui aina olevan jotain mystistä ja kiehtovaa, sellaista, jota en vielä aivan ymmärtänyt, mutta joka kiinnosti, kuten Haltin häät ja Mombasa.

Toinen asia, jonka olen isältä oppinut, on olla valehtelematta. Aikuisiällä olen silloin tällöin tätä ominaisuuttani moittinut, sillä en tahdo saada edes valkoista valhetta ulos, vaikka sellainen olisi tarpeen. Valhe voi olla perusteltua kertoa silloin, kun totuus toisi kuulijalleen enemmän tuskaa kuin valhe eikä totuuden kertominen kuulijalleen toisi mitään lisäarvoa. Yhtä kaikki, olen kiitollinen siitä, että isä opetti minut suoraselkäiseksi totuuden suhteen.

Isä on aina ollut myös suuri oikeudenmukaisuuden puolestapuhuja. Sen hän on myös minulle välittänyt ja kaikkinainen epäoikeudenmukaisuus suututtaa minua ylenpalttisesti. Ihan aktivisti en sentään ole, mutta koetan tehdä oman pienen osani taistossa vääryyttä vastaan.

Ihmisten välinen tasa-arvo oli isälle tärkeää. Hän ei ole koskaan voinut sietää muiden ihmisten vähättelyä minkään seikan perusteella. Tässä olen kehittynyt isäänikin avarakatseisemmaksi ja olen valmis puolustamaan ihmisiä, jotka haluavat vihille omaa sukupuoltaan edustavan henkilön kanssa (kuten valtaosa suomalaisista, havaitsin ilahtuneena lehdestä). Riitahan tästä isän kanssa tuli (emmekä me paljon riitele), taisin oikein teinimeiningillä kiljua, että "Miten sinä, joka olet opettanut minulle, että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia VOIT sanoa, että tämä ihmisryhmä ei olisi?".

Vaikka emme paljon yhdessä puuhailleet, oli muutamia asioita, joita yhdessä harrastimme. Toinen oli luonto-ohjelmien katselu (jota teemme vieläkin, jos satumme samaan paikkaan) ja toinen Master Mind -pelin pelaaminen. Tiedättehän, missä piilotetaan kuvun alle neljän eri värin salattu värisuora ja toinen yrittää arvailla värisuoraa loogiseen päättelyyn perustuen. Isä sai tässä mainion tilaisuuden opettaa minulle päättelyä ja syy-seuraussuhteita. Niistä on ollut elämässä lyömätön hyöty: minulla on taipumus saada asiat sujumaan ja ongelmatilanteissa eteeni avautuu eräänlainen ratkaisujen kenttä seuraussuhteineen. Muistan, miten pelimme menivät lopulta oikeaksi sakinpeluuksi, jokaisen rivin muodostaminen kesti kauan, sillä kaiken logiikan piti olla täysin perusteltavissa ja kohdallaan. Rivejä ei saanut kulua liikaa. Luulen, että isä oli ylpeä minusta kun oikean päättelyketjun jälkeen sai paljastaa kuvun alta rivin, jonka pieni tytär oli päässään järkeillyt.

Ennen kaikkea kuitenkin elämässään ja toimissaan isä on osoittanut, miten hieno on suomalainen mies ja millainen on onnellinen ja turvallinen koti. Lapsen silmin nähtynä tiesin, että isän ja äidin välillä oli jotakin, jota he varjelivat silloin, kun isä tuli vanha ruskea nahkasalkku kädessään töistä, käveli äidin luo, kietoi suuret ja lämpimät kätensä äidin ympärille ja suukotti. Minä näin aitoa rakkautta. Sitä eivät kaikki lapset pääse näkemään, vaikka niin toivoisi.

Kallistan pääni taaksepäin ja tunnustelen, miten minussa virtaa isäni etelä-pohjalainen veri.