Sattumuksia

Luin blogeja. Ihmiset elävät erilaisia elämäntilanteita. Joku suree särkynyttä sydäntä niin riipaisevasti, että omasta itsestäkin kumpuavat muistot omista kipeistä kohdista. Toiset taas elävät lapsiperheiden arkea, mikä sekään ei ole mikään kattava ilmaisu, sillä arki poikkeaa rutiineineen eri perheissä toisistaan paljonkin, eikä sydämen särkyminen lapsiperheissäkään harvinaisuus ole.

Minä omasta puolestani nuhistelen kotona. Olen kiskonut jalkaani suurimmat lepohousuni, jotka silti tuntuvat vatsan kohdalta yllättävän puristavilta. Vielä eilen perättäiset hallitsemattomat aivastukset vavahduttelivat koko kehoani niin, että aloin jo huolestua. Tänään sentään voin jo nousta ylös sohvasta aivastamatta. Yöuni venyi kahteentoista tuntiin, ikäiselleni ihmiselle se on mielestäni kunnioitettava suoritus. Toipumiseni ei ole ainakaan riittämättömästä levosta kiinni.

Kissa kyyhöttää eteisen matolla ja kurkkii välillä minua. Olen alkanut jutella vatsalleni ja kissat usein erehtyvät lempeästä äänestäni ja saapuvat paikalle kerjäämään hellyyttä hekin. Vatsa vastaili eilen innokkailla muksahduksilla, en vain tiedä, olivatko ne sattumaa vai minun puheluni aiheuttamia. Aion uskoa jälkimmäistä, koska tulin asiasta niin onnelliseksi.

Minun isoäitini sai 12 lasta. Hän aloitti kolmissakymmenissä ja sai viimeisensä muutamaa vuotta ennen viisikymmenvuotispäiväänsä. Käytettävissä ei ollut juoksevaa vettä eikä pyykinpesukonetta. Aina, kun olen alkanut kokea riittämättömyyden tunteita ja pelkoa siitä, miten selviydyn uuden avuttoman ihmisen kanssa, olen ajatellut häntä. Kuinka jaksanut ja selvinnyt esimerkiksi silloin, kun saunan lauteilla syntyivät lapset 7 ja 8, kaksoset. Oma leiviskäni ei siinä valossa enää tunnukaan aivan mahdottomalta.

Kaksosista toinen (se nuorempi, muistaa hänen "isoveljensä" aina muistuttaa) on isäni. Ehkä ainoa asia, josta hän ehkä on jäänyt jonkin verran paitsi silkan ajanpuutteen vuoksi, ovat fyysiset hellyydenosoitukset. Niitä isä ei ole ollut siten kovin taitava lapsilleen jakamaan, eivätkä ne ole minunkaan vahvinta aluettani (toistaiseksi kömpelöt yritykseni ovat rajoittuneet lainalapsiin). No, ehkä minä kehityn.

Paljon, niin paljon, pitää mun vielä kasvaa ja kehittyä.

Kaksi kirjoitusta

Veren sokerin vajottua aivan liian alas jouduin kipittämään äkkiä kauppaan hakemaan jotakin oikeaa ruokaa. Elin toivossa, että palvelutiskin salaattipöytä olisi ollut vielä avoinna, mutta koko palvelutiski oli jo suljettu. Ehkä, jos aivoissani olisi kiertänyt veri, olisin muistanut sen sulkemisajan. No, ruokin itseäni ja vähän kissaakin Saarioisten tonnikalasalaatilla. En löytänyt salaatista yhtään hyvää tonnikalaesiintymää, joten kissa sai pari palaa pastaakin. Ällistyksekseni kissa ei ollut millänsäkään, vaan popsi kaiken, minkä sai.

Tänään on hiljaista blogirintamalla, vain kaksi uutta kirjoitusta odotti minua syötteenlukijassa. Minulla on aavistus siitä, mikä voisi olla syynä tähän, sillä, kuten sanottua, kävin ulkona. Siellä tosiaan oli lämmin. Oikeastaan toinen ihana päivä, joka todella jo lupaa kesää.

TV:ssä ollaan prinsessa Victorian ja Danielin pikku-Estellen kastejuhlassa, ajauduin kanavalle vahingossa, mutta onhan tämä nyt nähtävä. Minä en kuulu kirkkoon, joten häntä, joka minua lempeästi sisältäni muksii, ei kasteta. Edellinen lause sisälsi suuren paljastuksen. En ole uskaltanut aikaisemmin hiiskua asiasta sanaakaan, sillä joka ikinen päivä sisälläni elää pelko siitä, jatkuuko kaikki, kuten pitäisi. Ja tästä syystä en ole oikein voinut blogiakaan päivittää, asia on niin suuri, että vie valtaosan ajatuksistani, mutta kuitenkin salaisuus, joka tosin alkaa nyt näkyä.

Tämän ihanan kesäisen päivän kunniaksi aion nyt tarjoilla itselleni ja asukilleni raikasta vesimelonia. Victoria näyttää televisiossa sädehtivältä ja onnelliselta ja uuden isän käsi hakeutuu tuon tuostakin silittämään pienen ihmisen hentoisia hiuksia.

Odotus

Minun on nälkä. Odotan kutsuhuutoa Mieheltä, jonka kanssa sovimme, että hän varoittaa minua etukäteen, kun ovat lapsien kanssa valmiit rantatumaan uimahallista ja siirtymään syömään. Kohta he joutuvat jo suuntaamaan kohti kotiaan toisella paikkakunnalla: kyllä, me elämme "vääränlaista" elämää.

Eräs läheiseni sattui pohtimaan ääneen, miten kapeat rajat ihmisille oikeastaan on asetettu elämisen suhteen. Ja kaikki tuntuu jotenkin saumattomasti ja suloisesti on kietoutuvan näiden sääntöjen ympärille. Jos ei noudata lausumattomia sääntöjä, ei sovi enää edes yhteiskunnan tietoteknisiin järjestelmiin. Näin kävi minulle, joka kävin sairaalan vastaanotolla. Siellä tiedusteltiin Miehen nimeä ja osoitetta. Kun ilmoitin, ettei miehen osoite ole sama kuin omani, seurasi kulmien kohottelua (etenkin, kun en muistanut heti osoitetta ulkoa - muistan minä omani kuitenkin). Kun tiedusteltiin suhteemme luonnetta, ilmoitin reippaasti meidän olevan avoliitossa. "Mutta", ilmoitti virkailija, "ette te voi olla, kun asutte eri osoitteissa". "Jaha", sanoin minä, "me emme sitten kai ole mitään".

Mutta olemme me muuta kuin emme mitään.

Uskokaa pois.

Aamu

Herään aamulla ja kaivan esiin puhelimeni, jota käytän herätyskellona (varmaankin useimmat tänä päivänä tekevät niin, vai kuinka?). Kello näyttää aikaa, joka osoittaa olevan 25 minuuttia siihen, kun kello varsinaisesti soi. Tunnen oloni suhteellisen virkeäksi, ja vaikka tiedän, että nukahdan, jos jään vuoteeseen, jään silti. Uudelleen nukahtamisen jälkeen nimittäin herää usein paljon väsyneempänä ja tokkuraisempana kuin ensiheräämisen jälkeen.

Oli miten oli, tämän primääri- ja sekundaariheräämisen väliin asettuvat ne kaikkeen kummallisimmat ja ajatuksiaherättävimmät unet. Tänään unessani oli Antti Reini. Hän opetti veljelleni kitaransoittoa, vaikka en koskaan ole nähnyt häntä roolissa, jossa hän kitaraa soittaisi. Hän myös kehui veljeni säveltämään biisiin kirjoittamiani sanoja, joita ei todellisuudessa ole. Herättyäni muistikuva Reinistä palautti mieleeni Irinan biisin nimeltään Hiljaisuus, jossa Reini mitään sanomatta kertoo tarinan miehen tunteista.

Hetkessä pystyin palauttamaan mieleeni sen tuskan, kun alkaa ymmärtää parisuhteensa ajatuvan karille. Kun puheyhteys alkaa kadota - ei ehkä kokonaan, arkipäiväisellä tasolla kaikki sujuu ehkä kuten ennenkin - mutta syvemmällä, pinnan alla ui yksinäisyys ja synkkyys. Tietää, että se, mitä joskus oli, on kadonnut. Kaipaa, mutta ei osaa sanoa, mitä. Kuten Irina biisin sanoissa sen muotoilee: "Mä en vaan pysty sanomaan, mikä mieltä painaa".

Ja onhan se totta, Antti Reini on äärimmäisen karismaattinen henkilö. Hyvä valinta aamu-uneen (ja musiikkivideoon). Ja miten niin naiset muka rakastuvat renttuihin? Kaikenlaisia höpöhöpö-väittämiä.

Voit ihailla eteeristä Irinaa ja vaikuttavaa Anttia täältä.

Unohduksia

Miten voi toistuvasti muistaa ja unohtaa saman asian? Ensin muistaa sen ajoissa, sitten unohtaa. Sitten muistaa sen liian myöhään ja jälleen unohtaa. Sitten itseään suuresti parjaten muistaa ja silti unohtaa. Ja tässä sitä ollaan, kaiken inhimillisen unohtelun mestarina.

Syytän viime aikoina minua vaivannutta ankaraa hajamielisyyttä. Ajatukseni ovat levällään ja lepattelevat siellä täällä. Enimmäkseen juuri siellä, siinä samassa paikassa, jossa esitetään kysymyksiä, mutta jossa vastauksia ei anneta. Ja sen vuoksi sitten unohtelee tärkeitä asioita. Tekee mieli alkaa nalkuttaa itselleen, mutta sitä olen tehnyt jo vuosia huonolla menestyksellä. Olkoon. Tilanne on nyt tämä ja näillä mennään.

Talousjakkaran päällä on lankakeriä. Netistä tilattuja, alpakkaa ja merinovillaa. Kävi hassusti niidenkin kanssa, kesken ostelun olen harhautunut ja ostanut liian paksua lankaa tarkoitukseensa. Eikä minulla ole sen kokoisia puikkojakaan. Ostokseni johtavat lisäostoksiin ja lopputulos on arvoitus itsellenikin. Onhan langat toki käytettävä ja voi miten kauniisti ne on värjättykin, orgaanisesti oikein.

Kissa on pyörinyt miehen läppäripussukan melkein karvaisemmaksi kuin kissa itse on. Tänään kokeilin lirkutella kissalle nähdäkseni, putoaako kissa silkasta onnesta pussukkansa päältä siinä piehtaroidessaan, mutta juuri kun reuna alkoi lähestyä, nousi kissa istuma-asentoon ja ryhtyi kasvojenpesuun. Kärpäset näyttävät pesevän kasvojaan samaan tapaan kuin kissat. Se on hyvin hämmentävää. Toisaalta, haukottelevathan ihmisetkin, kuten sorsat. Näin on.

Se todellakin toimii!

Voin lämpimästi suositella etikkaa hajunpoistajana (0,5 dl etikkaa 5 litraan vettä, liotus 0, 5 - 1 h). Mitä enemmän hajua, sitä enemmän etikkaa. Luinpa netistä, että joku oli oikaissut asiassa sen verran, että oli laittanut pesukoneeseen suoraan pesupalloon desin verran etikkaa ja tämäkin oli ajanut asiansa. Toiminee ainakin mietoihin ikäviin tuoksuihin. Ja ainakin, jos jollakulla on miesten urheiluvaatteita pestävänä, niin voisi olla hyvinkin kätevä kokeilu. Ei tarvitse mitään myrkkyjä koneeseen/viemäristöön runnoa.

On lauantai. Ulkona kuivumassa kaksi koneellista mahdollisimman tuoksutonta pyykkiä ja sohvalla vieressä nukkuu kissa, joka antoi leikata toisesta tassustaan kaikki kynnet ja toisesta yhden ja äristen toisen. Sitten ei enempää. Projektia on jatkettava huomenna. Leikkaaminen on tarpeen, sillä kollipoika kinuu hellyyttä tempomalla minua hihasta tassullaan. Nyt kynnet ovat niin pitkät, että kissa jää retonkeihini jumiin, ja sehän herättää kissassa paniikkireaktion. Ei hyväksi kissalle, eikä retongeilleni.

Mieli on hyvä siitä huolimatta, että aamulla luin kaupunkiimme rakennettavan suuren tornitalon. Sellaisia rumiluksia ei täällä ennen ole ollut ja nyt sellainen aiotaan pystyttää kahden korttelin päähän kodistani. Mielessäni näin kauhukuvia siitä, miten talo pimentäisi auringon ja miten ikkunoistani sisään näkisi 144 ihmistä. Arvioni perustuu siihen, että jokaista 25 neliötä kohti talossa asuisi yksi ihminen. 

Kotini tulee pikapuoliin olemaan mullistuksen kohteena myös sisätiloiltaan. Lainalasten yöpymispaikka muuttuu. Toinen heistä saa (jos osaamme Miehen kanssa olla tarpeeksi kekseliäitä) jonkinlaisen Cars-henkisen vuoteen, joka muokataan vanhasta sohvanrungosta. Tyttönen on perinyt paitsi isänsä kauniit silmät, myös innon motoroituihin vempeleisiin. Katsotaan, osaammeko/jaksammeko saada jotakin aikaan. Taidan alkaa heti googlata netistä, onko kukaan keksinyt mitään inspiraatiota herättävää.

Start your engines.

Puhdista etiikalla

Otsikko juontaa juurensa siihen, että olen yrittänyt poistaa hankkimistani second hand -tekstiileistä vierasta hajua kylvettämällä niitä vesi-etikkaseoksessa. Tekstiilit, 20 litraa vettä ja 2 dl etikkaa. Annetaan seistä puoli tuntia tai tunnin. Minä annoin niiden seistä tunnin. Äsken laitoin ne pesukoneeseen. Sitten aion vielä kiikuttaa pyykkitelineen ulos. En osaa siis vielä sanoa, kuinka hyvin metodi toimii hajunpoistoon.

Olen sen sijaan kokeillut etikkaa vedenkeittimen puhdistamiseen. Silloin seossuhde on 1:1:een etikkaa ja vettä. Mutta minä rukka päätin vauhdittaa prosessia lämmittämällä vesi-etikkaseosta. Kyllä: kalkki keittimestä totisesti lähti, mutta myös asunto oli sen jälkeen melkoisen aromaattinen.

Niin ja se otsikko: se kumpusi vain siitä, miten katsoessani etikkaohjeita Rajamäen sivuilta muokkasin heidän otsikkonsa uuteen uskoon lahjoittamalla sille yhden vokaalin lisää. Sanaleikkejä oman pääni sisällä.

Näin huvittelee Karenina Unska.