Minun kesälomani alkoi tänään, joitakin tunteja sitten. Samoin alkoi ukkosmyrsky, olohuoneessani on pimeää, ja vähän välistä kissa mulkoilee minua tuomitsevasti, kun ukkonen jyrähtää. Mutta minä vain istun ja vanun ja mietin, josko sitä jaksaisi ottaa pyykkikorin vielä kätösiinsä ja kipittää kellariin pyörittämään vielä yhden koneellisen puhtaaksi, olen nimittäin taas lähdössä reissuun. En tiedä, voinko enää reissujani reissaamiseksi nimittääkään, kun niistä taitaa tulla toistuva osa elämää. Ystävien lisäksi pääkaupunkiseudulla on uusi vetonaula. Tiedätte kyllä, kuka.
Postaukseni raflaavan otsikon pihistin bloggerin hakusanatilastoista. Monet bloggaajathan välistä kirjoitavat siitä, millä hakusanoilla blogiin ovat ihmiset tiensä löytäneet, kuten Lumikko täällä kertoo. Omani ovat tähän asti olleet jokseenkin tavanomaisia, mutta mitä ovatkaan tehneet kesän villinnyttämät suomalaiset menneellä viikolla?
Mitä lienee miettinyt henkilö, joka on löytänyt minut otsakkeella "illallismies". Etsiiköhän hän illalliskutsuille sopivaa kultivoitunutta seuralaista, vai onko hän kenties ajatellut nauttia miehen illalliseksi. Emme koskaan saa tietää.
Entä mitäpä sanotte tästä: "hullu poro areena sain munaa". Spekulaatiot tästä aiheestä jätettäköön sikseen, sillä en ole ihan varma, ovatko päässäni liikkuvat äkkiajatukset täysin painokelpoisia. Voin kuitenkin sanoa, että sen verran villiä, etten sanoisi hullua, menoa kyseisessä tanssiravintolassa on, että jos nyt saattaisi kaivata hehkua talven kylmyyteen yhdeksi yöksi, Hullu Poro Areena ei ole siihen tarkoitukseen lainkaan huono valinta. Ai niin, ja ystävätär sanoi, että kannattaa sitten iskeä mies heti alkuillasta, loppuillasta ovat jäljellä vain huonot ja liian humalaiset.
Eräällä lukijalla on hurjempi huoli, sillä hänen haussaan lukee "hän muuttuu vielä jänikseksi". Lieneekö lukija hakenut Juliet Jonesin Sydämen biisiä, jossa mies muuttuu jänikseksi - siitä olen joskus blogannut. Tai kenties siellä huolestunut aviomies on katsellut ruuhkavuosissaan loikkivaa lettipäistä vaimoaan ja ajatellut "hän muuttuu vielä jänikseksi". Onhan siinä aina se kauhun paikka, että jäniksenä matkustava nainen voi kokonansa kadota, tai saattaapa jänönen vaikka hypätä pois oravanpyörästään.
Hakukoneeseensa on joku runollinen ihminen kirjoittanut myös "kissan kyynel". Ehkä kyse on vain kissan vuotavasta silmästä, mutta voihan noin somasti muotoillun haun tulkita vaikkapa kauniin naisen murheeksi. Minä kirjoitin kissoista ja sipulikeitosta, siksi olen tarjonnut lepopaikan tälle hakijalle.
Ja mikä parahin haku näin kesäloman aloittajaisiksi: "lämmin kesäyö nainen riisuin". Riisuiko tämä mies naisen, vai riisuituiko nainen kenties itse? Viime yö oli lämmin - ikkuna auki nukkuminenkaan ei juuri tilannetta pelastanut. Ilkimullikkana en kyllä nukkunut, sen voin teille paljastaa. Mutta ostin kyllä eilen alennusmyynnistä ohuemman yöpaidan. Siitä ei tule kuvaa blogiin (saa hymyillä).
Romanttista, kuumaa ja ihanaa alkanutta heinäkuuta kaikille!
perjantai 1. heinäkuuta 2011
torstai 30. kesäkuuta 2011
Kuuman päivän ilta
Lähdin aamulla kodistani käväistäkseni läheisellä lääkäriasemalla. Kuumuus löi vastaan heti ulko-oven avattuani. Odotustila oli eristetty muiden ihmisten odotustilasta - työterveydenhuoltopalvelujen odotussalissa oli LG-merkkinen taulutelevisio. Sen sisällä hymyili runsashampaisesti Alexander Stubb. Samaan aikaan radiokaiuttimista kuului Johanna Kurkelan kappale Sun särkyä anna mä en. Kontrasti oli melkoinen.
En ole iskelmän ystävä hiukkaakaan, mutta täytyy myöntää, että Kurkelan eteerisessä äänessä on jotain hypnoottista. Ja on totta myös se, mitä hän laulussaan toteaa:
Samanhan sanoi Ultra Brakin:
Tästä löytyi aivan mahtava tulkinta Ylen elävästä arkistosta, ihailkaapa tätä tämän hikisen, suolaisen ja elämänmakuisen torstain päätteeksi.
Suojellaan toisiamme pimeältä ja särkymiseltä.
En ole iskelmän ystävä hiukkaakaan, mutta täytyy myöntää, että Kurkelan eteerisessä äänessä on jotain hypnoottista. Ja on totta myös se, mitä hän laulussaan toteaa:
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
Samanhan sanoi Ultra Brakin:
Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi
Tästä löytyi aivan mahtava tulkinta Ylen elävästä arkistosta, ihailkaapa tätä tämän hikisen, suolaisen ja elämänmakuisen torstain päätteeksi.
Suojellaan toisiamme pimeältä ja särkymiseltä.
Writer's block
Uusi ihminen on minusta maantieteellisesti kaukana. Käyn hänen kanssaan iltaisia keskusteluja tietotekniikan meille suomin jumalaisin keinoin. Eläköön tietotekniikka. Minulla on aina ollut tekniikkapainotteisia miehiä. He eivät ole olleet makkaraa ja olutta juovia urheiluhulluja tai rassanneet autoja. Minä olen tottunut elektroniikkaan, johtoihin, liittimiin, piirilevyihin. Ne eivät ärsytä minua. Ne tuovat tuulahduksen maskuliinisuutta. Vähän kuin partavesi.
Minulla on ollut writer's block, myönnän. Syitä on monia. Mutta mielessäni pyörivät nyt ystäväpiirissä tapahtuneet asiat. Joskus, jos haluaa jotain tapahtuvaksi, ei saa sanoa toivettaan julki. Siksi tähdenlennon nähdessäänkin on vain vaiettava. Eikä saa sanoa, mitä toivoo, kun puhaltaa ilmaan irronneen ripsen. Minäkään en siis tiedä, uskallanko sanoa toivettani ääneen. Mutta voin kertoa teille, että se on hyvä toive ja jos kertoisin sen teille, te yhtyisitte siihen sydämenne pohjasta. Joten kuvitellaanpa kaikki, että meillä on sormellamme ripsi ja puhalletaan se ilmaan, annetaan sen kadota ja sen myötä lähettäkää yhdessä kanssani ilmaan hyvä toive, johon kaikkien on helppo yhtyä. Kiitos. Olette muuten söpöjä puhaltaessanne. En olisi pyytänyt tätä teiltä, mutta haluan ottaa kaikki keinot käyttöön.
Elämä on niin arvokasta. Tuntuu hurjalta, miksi kukaan ehdoin tahdoin antaisi omansa mennä viemäristä alas. Joskus kurkustakin. En minä pienistä paheista ihmisiä syyttele, en suinkaan. Toivon vain sitä, että ihmiset osaisivat arvostaa itseään. Toki muitakin ihmisiä, mutta voidakseen olla hyvä muille, on oltava hyvä itselleenkin.
Onko teille muille käynyt vanhenemisen myötä niin, että elämä on muuttunut monimutkaisemmaksi? Minä nimittäin luulin, että se muuttuisi seesteisemmäksi. Omat vanhempani vaikuttivat (ja vaikuttavat edelleen) kovin auvoisilta, ja varmoilta ratkaisuissaan ja omissa raameissaan. Minä se sijaan muutun yhä epävarmemmaksi ja värisevämmäksi, mitä pidemmälle pääsen. Tuleekohan jossain käännekohta, jossa alkaa taas olla tasaisen seesteinen ja perusonnellinen, mitä olin kuitenkin suunnilleen ikävuoteen 35 saakka. Sitten aloin hurista ja väristä ja kaikki sen jälkeen on saanut jotenkin uuden muodon. En saa asettauduttua enää rauhalliseen muottiini, valun siitä yli, toisinaan kokonaan ulkopuolelle. Ehkä se kuuluu tähän elämänvaiheeseen, ja tästä on vain puristettava itsensä läpi. Onhan tämä jonkinlainen tienjakaja, eikä mikään elämässä enää varsinaisesti ole nousujohteista, nyt ollaan polulla vanhenemiseen, haurastumiseen ja harmaantumiseen (mikä sekin on arvokasta).
Ja nyt ei pidä ymmärtää väärin, minä nautin elämästä. Kaikkine haasteineen ja mutkineen. Nautin todella paljon. Hurjasti, villisti ja äärettömästi. Tai ainakin siten, kuin kerällänukkuva kissa.
Minulla on ollut writer's block, myönnän. Syitä on monia. Mutta mielessäni pyörivät nyt ystäväpiirissä tapahtuneet asiat. Joskus, jos haluaa jotain tapahtuvaksi, ei saa sanoa toivettaan julki. Siksi tähdenlennon nähdessäänkin on vain vaiettava. Eikä saa sanoa, mitä toivoo, kun puhaltaa ilmaan irronneen ripsen. Minäkään en siis tiedä, uskallanko sanoa toivettani ääneen. Mutta voin kertoa teille, että se on hyvä toive ja jos kertoisin sen teille, te yhtyisitte siihen sydämenne pohjasta. Joten kuvitellaanpa kaikki, että meillä on sormellamme ripsi ja puhalletaan se ilmaan, annetaan sen kadota ja sen myötä lähettäkää yhdessä kanssani ilmaan hyvä toive, johon kaikkien on helppo yhtyä. Kiitos. Olette muuten söpöjä puhaltaessanne. En olisi pyytänyt tätä teiltä, mutta haluan ottaa kaikki keinot käyttöön.
Elämä on niin arvokasta. Tuntuu hurjalta, miksi kukaan ehdoin tahdoin antaisi omansa mennä viemäristä alas. Joskus kurkustakin. En minä pienistä paheista ihmisiä syyttele, en suinkaan. Toivon vain sitä, että ihmiset osaisivat arvostaa itseään. Toki muitakin ihmisiä, mutta voidakseen olla hyvä muille, on oltava hyvä itselleenkin.
Onko teille muille käynyt vanhenemisen myötä niin, että elämä on muuttunut monimutkaisemmaksi? Minä nimittäin luulin, että se muuttuisi seesteisemmäksi. Omat vanhempani vaikuttivat (ja vaikuttavat edelleen) kovin auvoisilta, ja varmoilta ratkaisuissaan ja omissa raameissaan. Minä se sijaan muutun yhä epävarmemmaksi ja värisevämmäksi, mitä pidemmälle pääsen. Tuleekohan jossain käännekohta, jossa alkaa taas olla tasaisen seesteinen ja perusonnellinen, mitä olin kuitenkin suunnilleen ikävuoteen 35 saakka. Sitten aloin hurista ja väristä ja kaikki sen jälkeen on saanut jotenkin uuden muodon. En saa asettauduttua enää rauhalliseen muottiini, valun siitä yli, toisinaan kokonaan ulkopuolelle. Ehkä se kuuluu tähän elämänvaiheeseen, ja tästä on vain puristettava itsensä läpi. Onhan tämä jonkinlainen tienjakaja, eikä mikään elämässä enää varsinaisesti ole nousujohteista, nyt ollaan polulla vanhenemiseen, haurastumiseen ja harmaantumiseen (mikä sekin on arvokasta).
Ja nyt ei pidä ymmärtää väärin, minä nautin elämästä. Kaikkine haasteineen ja mutkineen. Nautin todella paljon. Hurjasti, villisti ja äärettömästi. Tai ainakin siten, kuin kerällänukkuva kissa.
keskiviikko 22. kesäkuuta 2011
Vihlaisuja
Mahtavaa, katson teeveestä Rillit huurussa -ohjelmaa. Sheldon alkoi juuri opiskella suomea. Hän onnistui juuri sanomaan suomeksi 'katto', 'rypäleet', 'sisään' ja 'vetoomus'. Unohdin ihkaensimmäisen sanan, koska olin niin otettu siitä, että satuin näkemään juuri tämän jakson, jossa Sheldon opettelee suomea. Löytyisihän se epäilemättä Youtubesta, mutta nyt en jaksa hakea.
Olen pakannut tavarat. Hyvin mielenkiintoinen projekti, joka sisälsi miltei koko vaatekaapin sisällön tyhjentämisen olohuoneen pöydälle, sen tosiasian toteamisen, etteivät ne kaikki mahdu reppuuni sekä vaiheen, jossa suuri osa vaatteista kiikutetaan takaisin yläkerran kaappiin.
Lisäksi ratkaisin lounasongelman työpaikallani huomenna, jääkaapissa on enää bulgarian jogurtti, joten se on lounas. Ainahan voin kipata myslipussistani rivakan satsin purkkiin ja ripotella sen sitten jogurttini ylle. Ei ongelmaa.
Mietin myös sitä seikkaa, miksi epäonnistuessa sanotaan kaikkien ponnistusten valuneen hiekkaan. Miksi juuri sinne? Minusta oli lapsena kiehtovaa, miten iholta rantahiekalle putoavat pisarat saivat hiekanjyvät muodostamaan turpean pikku pallosen, joka ikäänkuin kellui irrallisena kuivan hiekkapinnan päällä. Työpaikalla kollega oli kuvannut ihmisen jalanjälkiä rantahiekassa. Kuvassa painaumat kääntyivät mielessäni kohoumiksi ja oli hyvin työlästä saada ne painumaan takaisin alas mielen perukoilla. Tunne oli sukua sille tunteelle, kun joskus tuntee olevansa vuoteessaan nurin päin. Tiedättehän, vaikka tietää, että on sängyssä tietyssä suunnassa, niin sisäisesti on aivan varma olevansa toisin päin.
Kerroin taannoin serkulleni, miten lapsena pelkäsin matkaa heidän mökilleen kovasti. Mökki itsessään oli pienen tytön unelmien täyttymys: siellä sai onkia ja uida niin paljon kuin halusi. Loppumatkasta mökille vei kuitenkin äkkinäisesti ja jyrkästi kumpuileva hiekkatie, jolla serkun isä ajoi autolla aina kovaa. Olin niin pieni, etten nähnyt eteeni, enkä osannut varoa tien laskevia muotoja. Ne saivat vatsan vihlomaan kammottavasti ja odottamatta. Kun kasvoin, opin kontrolloimaan vihlomisen tunnetta ja silloin se tuntui jännittävän nautinnolliselta. Serkun isälle en kuitenkaan koskaan uskaltanut sanoa, että pelkään. Hän oli hyvin tuima mies, joka kuitenkin epäilemättä ajoi toistuvan rallinsa hiekkatiellä meitä lapsia ilahduttaakseen.
Olen pakannut tavarat. Hyvin mielenkiintoinen projekti, joka sisälsi miltei koko vaatekaapin sisällön tyhjentämisen olohuoneen pöydälle, sen tosiasian toteamisen, etteivät ne kaikki mahdu reppuuni sekä vaiheen, jossa suuri osa vaatteista kiikutetaan takaisin yläkerran kaappiin.
Lisäksi ratkaisin lounasongelman työpaikallani huomenna, jääkaapissa on enää bulgarian jogurtti, joten se on lounas. Ainahan voin kipata myslipussistani rivakan satsin purkkiin ja ripotella sen sitten jogurttini ylle. Ei ongelmaa.
Mietin myös sitä seikkaa, miksi epäonnistuessa sanotaan kaikkien ponnistusten valuneen hiekkaan. Miksi juuri sinne? Minusta oli lapsena kiehtovaa, miten iholta rantahiekalle putoavat pisarat saivat hiekanjyvät muodostamaan turpean pikku pallosen, joka ikäänkuin kellui irrallisena kuivan hiekkapinnan päällä. Työpaikalla kollega oli kuvannut ihmisen jalanjälkiä rantahiekassa. Kuvassa painaumat kääntyivät mielessäni kohoumiksi ja oli hyvin työlästä saada ne painumaan takaisin alas mielen perukoilla. Tunne oli sukua sille tunteelle, kun joskus tuntee olevansa vuoteessaan nurin päin. Tiedättehän, vaikka tietää, että on sängyssä tietyssä suunnassa, niin sisäisesti on aivan varma olevansa toisin päin.
Kerroin taannoin serkulleni, miten lapsena pelkäsin matkaa heidän mökilleen kovasti. Mökki itsessään oli pienen tytön unelmien täyttymys: siellä sai onkia ja uida niin paljon kuin halusi. Loppumatkasta mökille vei kuitenkin äkkinäisesti ja jyrkästi kumpuileva hiekkatie, jolla serkun isä ajoi autolla aina kovaa. Olin niin pieni, etten nähnyt eteeni, enkä osannut varoa tien laskevia muotoja. Ne saivat vatsan vihlomaan kammottavasti ja odottamatta. Kun kasvoin, opin kontrolloimaan vihlomisen tunnetta ja silloin se tuntui jännittävän nautinnolliselta. Serkun isälle en kuitenkaan koskaan uskaltanut sanoa, että pelkään. Hän oli hyvin tuima mies, joka kuitenkin epäilemättä ajoi toistuvan rallinsa hiekkatiellä meitä lapsia ilahduttaakseen.
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Karenina Unskan muotokuva
Alkaa vaikuttaa kesältä. Kalenteri täyttyy arvaamattomista ja ennalta tiedossa olleista tapahtumista.
Niihin arvaamattomiin kuului perjantainen visiittini pääkaupunkiseudulla olleeseen raskaan rockin festaritapahtumaan. Sinne minut pyysi kummipoikani äiti ja minä halusin mennä. Ajattelin, että kohta kummipoika on liian iso huoliakseen minut vierelleen katsomaan Korpiklaania. Onneksi vielä ei niin ollut. Ihailin ja ihmettelin sitä muodonmuutosta, miten pienestä pojasta oli kasvanut hoikka, tyylikäs ja komea nuorimies, jonka ääni, voi ihmettä, oli alkanut murtuen madaltua.
Lauantaina matkasin takaisin kotikaupunkiin juhlimaan syntymäpäiviä, ne kuuluivat odotettavissa oleviin juhliin. Silti ne pääsivät lähestymään jotenkin yllättäen, joten jouduin turvautumaan kekseliäisyyteeni ja ompelukoneeseen lahjan suhteen. Onneksi luovuuteni ei ole vielä ihan täysin nyypähtänyt, vaikka olemukseni onkin.
Lauantain ja sunnuntain välisen yön keskeytymätön nukkuminen tuntui luksukselta. Vihdoin täysi yöuni, liian pitkään aikaan. Nukkuminen on elämän suurimpia nautintoja. Oikeastaan sellaisen nukahtamisen hetki, jolloin tietää, ettei aamulla odota puhelimeen ohjelmoitu helinä, tietoisuus siitä, että suloista lepoa saa jatkaa niin pitkään kuin keho sitä janoaa. Ja minun kehoni janoaa sitä erityisen paljon, olen kuuluisaa nukkujien sukua (paitsi poliittisessa merkityksessä).
Tänään koti on imuroitu ja pyykit on pesty. Aion lähteä pienelle kesäturneelle keskiviikkona. Olen jo kirjoittanut listaa mukaan otettavista tavaroista ja vaatekappaleista. Merkillisen hyvää valmistautumista minulta. Matkan oli alunperin tarkoitus olla mukava, ehkä romanttinenkin, mutta se sai arvaamattomien tapahtumien osastoon kuuluvan käänteen, joka sai minut jopa haluamaan perua koko matkan. Sitä muuttuu äkkiä jänikseksi (vielä niin rumaksi sellaiseksi) ja haluaa pelkästään työntää päänsä pensaaseen ja toivoo näkymättömyyttä. Toivoo sitä, etteivät tosiasiat olisi totta, että voisi elää kuten normaalit ihmiset.
Mutta ei se niin mene. Ehkä on parempi kohdata omat pelkonsa ja nähdä oma muotokuvansa toisen silmin, ennen kuin tosiasioiden kieltäminen johtaa siihen, että oma muotokuva mielen vintillä alkaa muistuttaa Dorian Grayn vastaavaa.
Ajoittain oman elämän monimutkaisuus tuntuu kestämättömältä. Silloin voi aina sivusilmällä vilkaista television välkehtiviä kuvia ja huomata, että joku seurustelee sentään vampyyrin kanssa. Ne tytöt vasta ovatkin elämänsä sotkeneet. Minä olen sentään syönyt valkosipuli-yrttipatonkia, joten voin nukkua yöni rauhassa, vaikka ikkunat ovatkin auki.
Vai voinko?
Niihin arvaamattomiin kuului perjantainen visiittini pääkaupunkiseudulla olleeseen raskaan rockin festaritapahtumaan. Sinne minut pyysi kummipoikani äiti ja minä halusin mennä. Ajattelin, että kohta kummipoika on liian iso huoliakseen minut vierelleen katsomaan Korpiklaania. Onneksi vielä ei niin ollut. Ihailin ja ihmettelin sitä muodonmuutosta, miten pienestä pojasta oli kasvanut hoikka, tyylikäs ja komea nuorimies, jonka ääni, voi ihmettä, oli alkanut murtuen madaltua.
Lauantaina matkasin takaisin kotikaupunkiin juhlimaan syntymäpäiviä, ne kuuluivat odotettavissa oleviin juhliin. Silti ne pääsivät lähestymään jotenkin yllättäen, joten jouduin turvautumaan kekseliäisyyteeni ja ompelukoneeseen lahjan suhteen. Onneksi luovuuteni ei ole vielä ihan täysin nyypähtänyt, vaikka olemukseni onkin.
Lauantain ja sunnuntain välisen yön keskeytymätön nukkuminen tuntui luksukselta. Vihdoin täysi yöuni, liian pitkään aikaan. Nukkuminen on elämän suurimpia nautintoja. Oikeastaan sellaisen nukahtamisen hetki, jolloin tietää, ettei aamulla odota puhelimeen ohjelmoitu helinä, tietoisuus siitä, että suloista lepoa saa jatkaa niin pitkään kuin keho sitä janoaa. Ja minun kehoni janoaa sitä erityisen paljon, olen kuuluisaa nukkujien sukua (paitsi poliittisessa merkityksessä).
Tänään koti on imuroitu ja pyykit on pesty. Aion lähteä pienelle kesäturneelle keskiviikkona. Olen jo kirjoittanut listaa mukaan otettavista tavaroista ja vaatekappaleista. Merkillisen hyvää valmistautumista minulta. Matkan oli alunperin tarkoitus olla mukava, ehkä romanttinenkin, mutta se sai arvaamattomien tapahtumien osastoon kuuluvan käänteen, joka sai minut jopa haluamaan perua koko matkan. Sitä muuttuu äkkiä jänikseksi (vielä niin rumaksi sellaiseksi) ja haluaa pelkästään työntää päänsä pensaaseen ja toivoo näkymättömyyttä. Toivoo sitä, etteivät tosiasiat olisi totta, että voisi elää kuten normaalit ihmiset.
Mutta ei se niin mene. Ehkä on parempi kohdata omat pelkonsa ja nähdä oma muotokuvansa toisen silmin, ennen kuin tosiasioiden kieltäminen johtaa siihen, että oma muotokuva mielen vintillä alkaa muistuttaa Dorian Grayn vastaavaa.
Ajoittain oman elämän monimutkaisuus tuntuu kestämättömältä. Silloin voi aina sivusilmällä vilkaista television välkehtiviä kuvia ja huomata, että joku seurustelee sentään vampyyrin kanssa. Ne tytöt vasta ovatkin elämänsä sotkeneet. Minä olen sentään syönyt valkosipuli-yrttipatonkia, joten voin nukkua yöni rauhassa, vaikka ikkunat ovatkin auki.
Vai voinko?
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Silmät kiinni ja eteenpäin
Kaikki tietenkin arvaavat sanomattakin, mistä kirjoitustaukoni johtuvat. Unska on niin rakastunut, ettei ehdi kirjoittaa, kun mies on paikalla. En kiellä, se on ihan totta. Me istumme sohvannurkkaan linnottuneina ja katselemme TV:stä sci-fiä, vai fantasiaksiko sitä pitäisi kutsua. Teemme ruokaa, hölmöilemme, nauramme paljon. Lepuutan silmiäni hänessä. Kuljen ohi ja hyväilen kämmenellä selkää. Hengitän sisään tuoksua. Toivon, ettei tämä koskaan päättyisi.
Hän lähti tänä aamuna. Viikonloppuna hän osti minulle kirpputorilta kypärän. Houkutteli minut, hallahousun, moottoripyöränsä taakse. Kehotti kietomaan kädet ympärille, jos pelottaisi. Arvatkaa, pelottiko? Käteni painautumat ovat tuskin vieläkään lähteneet hänen vyötäisiltään. Kun kadun varteen pysäköidyt autot näyttivät olevan aivan liian lähellä, minä suljin silmäni. Kun hän jarrutti, valuin liukkaalla penkillä kiinni hänen selkäänsä. Yritin muistaa mukailla hänen liikkeitään, kun hän kääntyi ja kallisti pyörää. Ihailen ihmisiä, jotka saattavat unohtaa kiihtyvyyden ja asfaltiksi jähmettyneen massan kovuuden, ihmisen kaikkinaisen haurauden. En varmaankaan olisi koskaan suostunut kenenkään muun kyydittäväksi, kuin hänen.
Menneen viikonlopun helle tuntuu unelta. Tänään sataa ja kylmii. Tekee mieli juoda teetä ja syödä korppuja. Kissatkin ovat palanneet normaaleihin asemiinsa lojumasta kyljellään lattian viileimmissä kohdissa.
Hän lähti tänä aamuna. Viikonloppuna hän osti minulle kirpputorilta kypärän. Houkutteli minut, hallahousun, moottoripyöränsä taakse. Kehotti kietomaan kädet ympärille, jos pelottaisi. Arvatkaa, pelottiko? Käteni painautumat ovat tuskin vieläkään lähteneet hänen vyötäisiltään. Kun kadun varteen pysäköidyt autot näyttivät olevan aivan liian lähellä, minä suljin silmäni. Kun hän jarrutti, valuin liukkaalla penkillä kiinni hänen selkäänsä. Yritin muistaa mukailla hänen liikkeitään, kun hän kääntyi ja kallisti pyörää. Ihailen ihmisiä, jotka saattavat unohtaa kiihtyvyyden ja asfaltiksi jähmettyneen massan kovuuden, ihmisen kaikkinaisen haurauden. En varmaankaan olisi koskaan suostunut kenenkään muun kyydittäväksi, kuin hänen.
Menneen viikonlopun helle tuntuu unelta. Tänään sataa ja kylmii. Tekee mieli juoda teetä ja syödä korppuja. Kissatkin ovat palanneet normaaleihin asemiinsa lojumasta kyljellään lattian viileimmissä kohdissa.
torstai 9. kesäkuuta 2011
Kanavasurffailua
Miten satuinkin tänään katsomaan TV:stä ohjelmia, joista ensimmäisessä ryhmä brittinuoria työskenteli etiopialaisissa tehtaissa ja näki omin silmin ja koki omassa selässään, mitä on siirtää 300 märkää lehmännahkaa, jotka painavat seitsemän tonnia yhden työpäivän aikana.
Siirryin toiselle kanavalle. Siellä kerrotaan tarinaa Balin rantapojista. Rantapojat viettävät aikaa rannalla ja etsivät varakkaita länsimaisia naisia huijattavikseen. Tai miten asian ottaa: heitä ei olisi, ellei heille olisi kovaa kysyntää. Monet miehistä olivat aloittaneet juomanmyyjinä tai surffauksen opettajina ja päätyneet sitten keräämään elantonsa usein itseään runsaastikin iäkkäämmiltä - ja varakkailta - länsimaalaisnaisilta.
Miehillä oli usein kuitenkin jo oma vaimo ja pieniä lapsia. Vaimot, jotka eivät osaa itse edes lukea, ovat voimattomia miehensä "ammatin" edessä, tuohan mies työllään ruoan pöytään. Naisen on vain hyväksyttävä se, että mies harrastaa seksiä vaihtuvien turistinaisten kanssa perheen elannon eteen.
Karmaisevia tilastotietoja olivat esimerksi seuraavat: Balilla AIDSiin sairastuneissa on 30 % lisäys joka toinen vuosi ja väkilukuun suhteutettuna Balilla esiintyy HIV-tartuntoja 32 kertaa enemmän kuin esimerkiksi Australiassa. Uskovatko naiset sitten, että he ovat niin ainutlaatuisia kuin miehet kertovat heidän olevan, niin ainutkertaisia, ettei suojautuminen sairauksiltakaan ole tarpeen?
En kai saisi olla asiasta niin pöyristynyt, onhan ilmiö roolit kääntäen ikivanha ja sinänsä tuttu. Jos syitä ja seurauksia alkaa miettiä, tulee siitä kuitenkin käsittämättömän monimutkainen yhtälö, jossa uhrit ja syylliset vaihtelevat. Onhan totta, että kulturaalinen eriarvoisuus saa aikaan sen, että miltei jokainen länsimaalainen nainen on potentiaalinen elättäjä (opiskelijoita lukuunottamatta, tästä syystä miehet välttelevät nuorimpia naisia). Toisaalta on vaikea syyttää myöskään yksinäisiä, rakkautta ja huomiota vailla olevia iäkkäämpiä naisia - toki osa on varmasti naimisissa ja haluaa vain kokea nuoren miehen liehakointia. Toisaalta, näille miehille ei vaihtoehtoista tulonlähdettä ole: tavallisella työllä ansaitsee Balilla 1 - 3 dollaria per päivä.
Kun vanhenee, tulee elämään niin suuri määrä harmaansävyjä, että musta ja valkoinen alkavat reunoilta jo sumentua ja harmaasävyjen viuhka on muuttunut pelkäksi väriliukumoksi vaaleasta harmaasta tummaan. Ihmisten elämät ovat niin monitahoisia, että omat syyttävät sormet on parempi pitää kauniisti supussa ja keskittyä seuraamaan poutapilvien kulkua taivaan sinessä.
Siirryin toiselle kanavalle. Siellä kerrotaan tarinaa Balin rantapojista. Rantapojat viettävät aikaa rannalla ja etsivät varakkaita länsimaisia naisia huijattavikseen. Tai miten asian ottaa: heitä ei olisi, ellei heille olisi kovaa kysyntää. Monet miehistä olivat aloittaneet juomanmyyjinä tai surffauksen opettajina ja päätyneet sitten keräämään elantonsa usein itseään runsaastikin iäkkäämmiltä - ja varakkailta - länsimaalaisnaisilta.
Miehillä oli usein kuitenkin jo oma vaimo ja pieniä lapsia. Vaimot, jotka eivät osaa itse edes lukea, ovat voimattomia miehensä "ammatin" edessä, tuohan mies työllään ruoan pöytään. Naisen on vain hyväksyttävä se, että mies harrastaa seksiä vaihtuvien turistinaisten kanssa perheen elannon eteen.
Karmaisevia tilastotietoja olivat esimerksi seuraavat: Balilla AIDSiin sairastuneissa on 30 % lisäys joka toinen vuosi ja väkilukuun suhteutettuna Balilla esiintyy HIV-tartuntoja 32 kertaa enemmän kuin esimerkiksi Australiassa. Uskovatko naiset sitten, että he ovat niin ainutlaatuisia kuin miehet kertovat heidän olevan, niin ainutkertaisia, ettei suojautuminen sairauksiltakaan ole tarpeen?
En kai saisi olla asiasta niin pöyristynyt, onhan ilmiö roolit kääntäen ikivanha ja sinänsä tuttu. Jos syitä ja seurauksia alkaa miettiä, tulee siitä kuitenkin käsittämättömän monimutkainen yhtälö, jossa uhrit ja syylliset vaihtelevat. Onhan totta, että kulturaalinen eriarvoisuus saa aikaan sen, että miltei jokainen länsimaalainen nainen on potentiaalinen elättäjä (opiskelijoita lukuunottamatta, tästä syystä miehet välttelevät nuorimpia naisia). Toisaalta on vaikea syyttää myöskään yksinäisiä, rakkautta ja huomiota vailla olevia iäkkäämpiä naisia - toki osa on varmasti naimisissa ja haluaa vain kokea nuoren miehen liehakointia. Toisaalta, näille miehille ei vaihtoehtoista tulonlähdettä ole: tavallisella työllä ansaitsee Balilla 1 - 3 dollaria per päivä.
Kun vanhenee, tulee elämään niin suuri määrä harmaansävyjä, että musta ja valkoinen alkavat reunoilta jo sumentua ja harmaasävyjen viuhka on muuttunut pelkäksi väriliukumoksi vaaleasta harmaasta tummaan. Ihmisten elämät ovat niin monitahoisia, että omat syyttävät sormet on parempi pitää kauniisti supussa ja keskittyä seuraamaan poutapilvien kulkua taivaan sinessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)