Nykyisyyden taikaa löytämässä

Ihana viikonloppu. En tehnyt juuri mitään. Pesin pyykkiä, voi miten sitä pesinkään, kaiken muun lykkäsin koneeseen, paitsi kissat. Astioitakin pesin ja imuroin, hartaasti ja ajan kanssa kuulokkeet päässä ja äänekkäästi myötälaulaen. Niin ja askartelin vauvakortin ja kudoin pikkuruiset alpakkasukat. Sunnuntai-iltana katselin elokuvaa taianomaisesta lelukaupasta ja hurmaannuin täysin Dustin Hoffmanin roolihahmon lausahduksesta, jonka kiireesti kirjoitin heti muistiin. Se kuuluu näin:

“Your life is an occasion. Rise to it.”

Näillä eväin uuteen viikkoon, ystävät hyvät.

Lensin matalalla

Heräsin aamulla lentämisuneen. Tai oikeammin siihen, ettei lentämiseni oikein sujunut. Unissa ei koskaan oikeastaan voi tietää, onnistuuko irtoaminen maan pinnasta. Siihen on aina keskityttävä äärimmäisen intensiivisesti ja ikäänkuin luotettava siihen, että on ilmaa kevyempi. Ja silloin nousee, tai saattaa nousta ihanaan, kahleettomaan liitoon ja kohota niin korkealle kuin haluaa tai uskaltaa. Tällä kertaa en kuitenkaan saanut nostetta kuin ehkä metrin korkeuteen ja sitten en lopulta enää siihenkään. En ehkä luottanut itseeni tarpeeksi. Uskon kuitenkin, että tulevina öinä nousen vielä kantavammille näkymättömille siivilleni.

Kuulin, että Miehen ystävälle oli syntynyt vauva. Ajattelin askarrella heille viikonlopun aikana jonkinlaisen onnittelukortin. Pitäisiköhän pikkuiselle kutoa vielä töppösetkin? Ehtisinköhän, minulla on periaatteessa vapaa viikonloppu, jonka tosin olen aikatauluttanut kaikenlaiseen hyödylliseen toimintaan, kuten siivoamiseen ja pyykinpesuun. Mutta aikaa on kuitenkin kaksi päivää, ei kai pyykkiäkään voi loputtomiin pestä tahikka tiskejä tiskata? Kaapissa olisi vielä pieni keränen unelmanpehmeää alpakkalankaa.

Mietin tuoreen äidin tuntoja. Onko hän ihmeissään, hämmentynyt, äärettömän onnellinen, huolissaan, onko hänellä kipuja, pelkoja? Entä isä? Luotaileeko hän isyyttään itsestään: tunnenko minä nyt oloni erilaiseksi, kypsemmäksi, vahvemmaksi, isäksi. Isäksi muututaan yhtä nopeasti kuin äidiksi, mutta todellisuudessa kasvu vanhemmuuteen tapahtunee paljon hitaammin.

Mutta eritoten minuun luo lämpöä sen seikan ajatteleminen, että uuden elämän alkuunsaattaminen ilmentää suurta luottamusta ihmisyyteen. Uskoa siihen, että voimme tarjota lapsillemme vielä maailman, jossa on humaaniutta, naurua, huolenpitoa, linnunlaulua, mehiläisten surinaa, laineen liplatusta, kesäöiden lämmintä ja upottavaa hiljaisuutta.

Luksuselämää

Menimme tänään ystävättären kanssa äkkipäätöksellä ravintolaan syömään. Kyseisessä ravintolassa on tarjoilija, joka aina jaksaa liverrellä iloisena. Ai, mikä nautinto onkaan ruoka silloin, kun on oikein kova nälkä. Ja mikä etuoikeus onkaan se, että saattaa silloin tällöin käydä ravintoloissa nauttimassa muiden valmistamaa ruokaa.

Viikonloppuna kävimme Miehen kanssa ravintolassa syömässä. Hän söi poroa, minä kasvisruokaa. Kumpikaan meistä ei ollut erityisen vaikuttunut. Ruoka oli kyllä raaka-aineidensa summa, mutta ei noussut lentoon. Kun yhdessä mietimme Miehen kanssa vaikutelmiamme ravintolasta, hän innostui ja ehdotti, että testaisimme kaikki kaupungin ravintolat, joissa emme ole käyneet. Mikä ihana ehdotus! Meillä on lukuisia tutkimattomia paikkoja, joista ensimmäiseen tutustunemme kahden viikon kuluttua. Tekee heti mieli alkaa tutustua ruokalistoihin, mutta ehkä mieli pitää malttaa, sillä on jo myöhä ja työviikkoa on vielä yksi päivä jäljellä.

Miten luksusta onkaan elämä. Ruokailua ja hyvää seuraa ja yöksi saan vielä Paul Austerin vuodekaverikseni ja hän on valmis huvittamaan minua niin kauan kuin jaksan ja haluan. Oraakkeliyössä on jännä rakenne: Auster kuljettaa ikäänkuin kahta tarinaa rinnakkain, vähän kuin lukisi kahta kirjaa samanaikaisesti. Pääni on vähän pyörällä asiasta, mutta luulen, että pääsen asian kanssa sinuiksi, jahka jatkan lukemista.  

Kaakaosta ja rakastamisesta

Tänään on kaakaopäivä. Talvikin tuntuu vihdoin alkaneen, sääennusteessa lämpökäyrä laski kun lehmän häntä. Olenkohan minä kirjoittanut tuon saman lauseen aikaisemminkin? Kärsiiköhän kukaan muu bloggaajan de-ja-vu:sta, kaihertavasta tunteesta, että olen varmaan sanonut tämän aikaisemminkin?

Suunnittelen lahjaa häihin, joihin en pääse olosuhteiden pakosta osallistumaan. Olen kuitenkin aikaisemminkin kertonut siitä, miten kauniita juhlia häät ovat. Olen ollut kaikenlaisissa, pienissä ja suurissa, virallisissa ja rennommissa. Kaupungissa ja maalla. Omissanikin olen ollut kerran. Ihan en onnistunut, mutta tarkoitus oli vilpittömästi onnistua (jos parisuhteista puhuttaessa voi ylipäänsä käyttää sanaa onnistuminen). Ei kai keneltäkään enempää voi toivoakaan, kuin sitä, että naimisiin menon hetkellä luottaa siihen, että ihminen on oikea ja hänen kanssaan haluaa elämänsä viettää ja jakaa.

Äh nukkumaanmenoaika. Mutta sainpa kaakaota!

Kyllä jännitti

Mutta niin vain hoilahti Haavisto toiselle kierrokselle. Käyrä oli kuin olikin nouseva. Eivät menneet Jarlan ennustukset pieleen.

Vaalivalvojaisten jännityksen jälkeen Mies lepäilee sohvalla ja naputtelee sormillaan tahtia Jukka Pojan soitannan ja laulannan mukana. Tänään on ollut hyvä päivä. Niin oli eilenkin.  

Ensin ajatus, sitten toinen

TV:ssä Frasier jahtaa heinäsirkkaa. Minäkin olen jahdannut sellaista Yhdysvalloissa sijainneessa asunnossani. Tällä hetkellä sen myöntäminen tuntuu kyllä kurjalta, minä jahtaamassa hyönteisparkaa. Mutta uskokaa kun sanon, ettei oikein ole kuviteltavissa, miten hurjan kova ääni niistä otuksista tulee. Se tekee nukkumisen mahdottomaksi. Ainakin silloin, kun otus on majoittunut samaan asuntoon ja sisäpuolelle.

Asuminen ulkomailla oli oikeastaan melkoisen hurjaa, sillä ihan kaikki oli kovin erilaista. Päältäavautuvan pyykinpesukoneen kannen alla oli avonainen rumpu, jonka keskellä pönötti kierteinen tolppa. Lieden levyt olivat avoimia kierrehässäköitä, joihin kaikki muruset putoilivat. WC-istuinten reikä oli pikkiriikkinen ja vesi pyöri niissä ihan oudosti. Bideesuihkuja ei ollut. Vehnäjauhoihin oli lisätty kaikenlaisia lisäaineita niin, että ne kohosivat itsekseen.

Toisaalta, olivat myös pehmeät, pimeät ja kuumat yöt. Lämpö ja pimeys oli jotenkin kiehtovaa, pohjoisen lapselle niin kovin vaikeaa ymmärtää. Aina vain eksoottista ja ihanaa. Ehkä sitä kaipaan eniten, iltojen pimeää kuumuutta ja ulkoterasseja, joilla saattoi istua ystävien kera puiden katveessa. Lämpimän päivän viipyilevää tuoksua ilmassa.

Ystävät kävivät luonamme vierailulla. Me näimme tornadon parvekkeeltamme. Uima-altaalla näimme pienen vihreän liskon, jonka selässä oli heltta, jonka se saattoi nostaa pystyyn. Aivan kuin pienenpieni dinosaurus. Se oli ihmeellinen! Ja ihmeitä meille olivat kaikki muutkin tavalliset otukset: vyötiäiset, pesukarhut, haisunäädät ja opossumit.

Maailma noin ylipäänsä on muuten aika ihmeellinen paikka.

Uusi viikko

Aina alkaa jotain uutta. Juuri on alkanut uusi viikko. Minä olen jumahtanut TV:n ääreen katsomaan, miten englantilainen laulajatar pudottaa kilojaan. Minunkin olisi kai hiljalleen lopetettava joulunjälkeinen syöpöttelyni, onneksi huomenna on muutoinkin urheilupäivä. Tänään keskustelin ystävän kanssa ja ompelin suuren kassin, jossa voin kuljettaa pyykit kellariin. Kassin tarkoitus on olla sen suuruinen, mitä pyykkikone vetää. Hämmästytin hieman itsenikin saamalla sen aikaiseksi.

Kissa makaa kääryleenä sohvalla ja näyttää tyytyväiseltä elämäänsä. On kohtuullisen siistiä ja kodikasta. Kirjahyllyssä odottaa pari uutta kirjaa, Haahtelaa ja Austeria. En ole vielä arponut, kummasta aloitan. Taidan taipua Haahtelaan.

Taivun häneen ihan heti.