Varjosta valoon

Vietin kesälomani miltei täydellisessä nettipimennossa. En kirjoittanut blogiani, enkä lukenut seuraamiani blogeja. Eilen yöllä sitten silmät täynnä väsymyksen aavikkohiekkaa minä niitä luin ja tänään lisää. Mitä kaikkea minä lopulta luinkaan. Niin paljon, että olin aivan pyörryksissä. 

Luin siitä, mitä luovia projekteja ihmisillä on ollut kesän aikana, niitä on uskomattoman paljon. Katselin kuvia siitä, missä päin maailmaa ihmiset ovat matkailleet. Opin uutta, ehkä pientä kaukokaipuutakin ehdin jo kokea. Maailma on niin viehättävä, ainakin niiden kuvien läpi katsottuna, joita ihmiset ovat blogeihinsa lisänneet. Niissä on luontoa, lapsia, aviomiehiä. Tuulta, aurinkoa, lämpöä ja naurua. Valoa ja varjoja. Niin, varjoja.

Varjoistakin kirjoitettiin. Kirjoitettiin siitä, miten huoli puristaa rintaa. Pelosta ja ahdistuksesta. Voimattomuudesta sen edessä, ettei voi auttaa, vaikka kuinka haluaisi. Voimien ammentamista niistä pienistä positiivisista asioista, joita kaiken keskellä voi havaita. Onneksi, ajattelen, onneksi tämäkin ihminen on sen kaltainen, että hakee kultareunoja niistäkin pilvistä, joissa niitä ei kaikkien ihmisten silmissä enää ole. Sillä uskon, että juuri ne kultareunat, ne pienet onnen ja kiitollisuuden rippeet raskaina hetkinä, ne kantavat ihmistä. Se, että näkee lahon ja kaatumassa olevan ladon edessä riehakkaana kukkivat kukat ja miettii ladossa aikanaan kulkeneita ihmisiä sen sijaan, että näkisi pelkän uupuneen ladonrumiluksen.

Paljon tapahtuu ihmiselämässä. Kaikkien niiden ihmisten elämässä, joiden blogeja olen seurannut ja jotka ovat kyllin rohkeita jakaakseen kokemuksia omasta elämästään. Minulle sellaiset sanat ovat hyvin arvokkaita. Linnunpoikasia ja lumpeenkukkia, kiitollinen olen siitä, että saan niitä lukea.

Ja vielä minulla on paljon asioita lukematta, kaikki tämä on vasta alkua.

Tänään Helsinki on verhoutunut pimeään, kun katuvalot eivät syttyneetkään. Ja minä olen sanoja täynnä. 

Elämä voi muuttua

Luulitteko, että Unska on pudonnut pannukakun reunalta avaruuteen? Ei sentään, elämä vain on saanut uuden muodon. Nyt huomaan, miten rutinoituneesti päivät toistuivat toisensa jälkeen: työ, kotiintulo, urheilua, ruoanlaittoa, TV:n katselua, blogien lukemista ja kirjoittamista. Sama kaava päivä toisensa jälkeen. En minä sitä moiti, hyvää elämää oli sekin. Nyt se on vain toisenlaista.

Nyt mietin muun muassa sitä, miten pärjään uusien lainalasten kanssa. Olenko riittävän hyvä, vastuullinen, kiinnostunut, innostava? Korkealentoisia haaveita sille, joka toistaiseksi on piiloutunut kattiloiden ja pannujen taakse, upottanut kätensä tiskivesiin ja lajitellut pikkuvaatteita käyttötarkoituksen mukaan. Kun oma riittämättömyys on alkanut pelottaa, olen kanavoinut huolestuneisuuteni käytännön toimintaan. Sillä alueella pysyn mukavuusrajojeni sisäpuolella, jos nyt en voi ehkä väittää niissä vahva olevani, niin ainakin tiedän, mitä teen. Silloin ei tarvitse huolehtia suusta huolettomattomasti putoavista sanoista, jotka saattaisivat aiheuttaa vahinkoa.

Luin Kodin Kuvalehdestä artikkelin Irja Wendischistä, joka on kirjoittanut kirjan omista lapsuudenkokemuksistaan, jotka olivat muotoutuneet sodan henkisesti ruhjoman, alkoholisoituneen isän ja tunteensa peittäneen ja vahvan roolin omaksuneen äidin puristuksessa. Hän pohti yleisesti myös suomalaista etäisyyden kulttuuria. Hän ei itse muistanut saaneensa hellyyttä äidiltään. Kun hän näki äitinsä - lastensa isoäidin - pitävän hänen omia lapsiaan sylissään, hän vasta ymmärsi, että oli varmaankin itsekin saanut hellyyttä äidiltään, vaikkei sitä itse enää muistanutkaan. Artikkeli oli monella tapaa ajatuksia herättävä, miten monenlaisia asioita Wendisch onkaan joutunut käymään läpi kirjaa kirjoittaessaan. Voiko omia kokemuksiaan sanoa ääneen ja ovatko ne samanlaisia kuin muiden samassa perheessä kasvaneiden kokemukset - mitä ne eivät tietenkään ole - ihmiset, jotka ovat eläneet saman tilanteen omasta itsestään käsin toki kokevat asiat aivan toisin kuin kuin yksi kertoja. Olette varmasti kaikki joskus olleet tilanteessa, jossa eronneet ihmiset ovat kertoneet kokemuksensa liitostaan tai eroon johtaneista tapahtumista siten, kuten he ovat asian kokeneet. Joskus kertomukset ovat niin kaukana toistaan, että huomaa hämmentyneenä itse keskellä seisten joutuvansa siirtämään totuuden keskipistettä janalla monta piirua keskemmälle, kuin silloin, kun oli kuullut vasta toisen tarinan.

Eksyin aiheesta. Tarkoitukseni oli miettiä kosketuksen merkitystä. Usein annamme toki hellyyttä pienille lapsille, pidämme sylissä, suukotamme, päristämme huulilla kikatusta pieneen vatsaan. Mutta kikattajat kasvavat, alkavat muistuttaa pieniä naisia, ääni muuttuu miehen ääneksi, ylähuulen päälle alkaa kasvaa väkevämpää nukkaa, joka enteilee tulevasta. Ihminen kaipaa kosketusta silloinkin. Ja vielä paljon siitä eteenpäin - aina loppuun asti.

Ja vielä: ei ole syytä unohtaa puhettakaan. Varsinkaan puhetta asioista, joista puhuminen ei ole kovin helppoa. Minäkään en ole kovin hyvä nostamaan kissaa pöydälle silloin, kun asiaa tekee mieli vältellä. Ja juuri ne asiat, joista ei tee mieli puhua ovat lopulta niitä, joista nimenomaan puhua pitäisi.

No, onhan se hyvä huomata, että elämässä on vielä kasvunvaraa. Vielä en ole saumoistani ratkeamassa.

Kausaalisuudesta

Viime yönä avoimesta ikkunasta paljaisiin hartioihin pureutui kylmä viima. Se sai verhot lepattamaan ja kehon järkyttymään ja kavahtamaan äkillistä muutosta tukalasta kuumuudesta puistattavan kylmyyden tilaan. Suljin ikkunan ja vedin peiton suojakseni. Tunsin sen lämmön ja pesuaineen hienoisen tuoksun.

Eilistä päivää en helposti unohda. Oikeastaan, en usko unohtavani sitä koskaan. Sain viestin, joka uhkui verevää, paksua ja tahmeaa vihaa. Sanojen välistä se kurkottui minuun, tarrasi kiinni kylmillä luisilla sormillaan, pieksi ja löi. Täytti sisimmän tahmallaan, imeytti itsensä värisevään sieluun. Yritin nyyhkyttää sitä itsestäni ulos, vaikka tiesinkin, että se takertuu minuun, eikä koskaan kokonaan hellitä. Toisaalta olen helpottunut: nyt minun ei tarvitse enää pelätä vihaa, nyt voin olla vihattu.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun joudun vihan kohteeksi. Kerta toisensa jälkeen olen kertonut tapahtumat ystävilleni, pyörittänyt sieluni rukousnauhan helmiä uudelleen ja uudelleen, antautunut tuomiolle, tunnustanut kaiken ja enemmän. Antanut syyllisyyden näykkiä, purra, riepotella ja repiä. Huutanut tuskaa. Ja silti eilen, kun ystävä yllätti minut vihan lävistämänä ja tuskissani, kietoi hän rakkaat kätensä lohduksi ympärilleni. Kun ensimmäisen kerran kerroin hänelle kaiken, hän katsoi minuun totisena ja sanoi: "Minä tunnen sinut. Sinä et ole paha ihminen."

Huomaan silti, etten haluaisi olla yksin. Pelkään omia ajatuksiani, sitä osaa minussa, joka haluaa minun kärsivän. Istun tässä hiljaa salaa itseltäni ja olen varuillani, koska pelkään sitä hetkeä, jolloin yliminä ujuttaa satuttavat ajatuksensa takaisin tietoisuuteeni. Vaistoan sen liikkeet tajunnan reunamilla, samaan tapaan kuin vahvan lääkityksen poistaman päänsäryn voi vielä havaita aavekipuna jossain tuntoaistin  laitamilla.

Minä toivon, että voin tällä hetkellä antaa itselleni armoa ja ymmärrystä. Kukaan ei kuitenkaan voi olla minua kohtaan niin julma ja ankara kuin minä itse.

Ehkä lämpö ja kauneus vielä palaa tähän kesään.

Ja te, joiden sielu on kepeä ja vapaa, päästäkää riemu ulos. Nostakaa kädet painottomina ilmaan ja naurakaa elämän riemua kesän leikkisään tuuleen. Olette sen ansainneet.

Mikä häpeä

Tänään sanomalehdessä kirjoitettiin suurin otsikoin kutakuinkin ikäiseni suomalaisen mieshiihtäjän kohtalosta. Häntä muistelivat muut hiihtäjät ja hänen doping-käryn jälkeen kirjoittamansa testamentti Suomen kansalle oli painettu lehteen uudelleen. Viesti tihkui vahvaa häpeän ja syyllisyyden tunnetta, niin riipivää, että se sai minut kyyneliin. Toivon, ettei miespolo kantanut tätä samaa häpeää sisällään kaikkia näitä vuosia ja antanut sen väkevöityä niin paksuksi, sameaksi ja mustaksi liejuksi, että se lopulta hukutti hänet.

En puutu hänen elämäänsä tämän enempää, sillä en tunne häntä. Olen äärimmäisen pahoillani siitä, että hänen puolisonsa ja lapsensa menettivät sen miehen, jonka he aikanaan tunsivat ja jota he rakastivat - aluksi vuonna 2001 ja sen jälkeisinä vuosina ja nyt toisen kerran, lopullisesti.

Vaikka miestä en tuntenutkaan, häpeän ja syyllisyyden tunteen minä tunnen. Nyt, jälkikäteen, lehdessäkin sanottiin, että kyse oli kuitenkin vain hiihtämisestä. Niin yritän sanoa minäkin itselleni nyt: kyse on vain elämästä. Kuten eivät hiihtäjänkään valinnat, eivät myöskään yksittäisen ihmisen valinnat useinkaan ole pelkästään omia valintoja. Niihin sekoittuvat muiden ihmisten toiveet ja tarpeet, ympäristön painostus. On tärkeää, että ihminen löytää itsestään voiman antaa anteeksi itselleen.

Lomani on alkanut, mutta en voi sanoa, että sen liikkeellelähtö olisi tapahtunut keveimmissä mahdollisissa merkeissä. Sunnuntaina minut saavutti suruviesti, lisäksi mielessäni ovat pyörineet ystäväpiirissä meneillään olevat ongelmat terveyden kanssa.

Toisaalta, lauantaina kuitenkin me kävelimme ystävättären kanssa eväiden kera meren rantaan. Upotin jalkani ihmeen lämpimään veteen ja katsoin, miten ystävä sukelsi pinnan alle ja ui sulavin vedoin hellivässä meren sylissä. Eväsleivät maistuivat huikean hyviltä ja mielen valtasi onni ja tasapaino. Ei ollut muuta kuin juuri se hetki, jolloin kaikki oli täydellistä.

Illallismies

Minun kesälomani alkoi tänään, joitakin tunteja sitten. Samoin alkoi ukkosmyrsky, olohuoneessani on pimeää, ja vähän välistä kissa mulkoilee minua tuomitsevasti, kun ukkonen jyrähtää. Mutta minä vain istun ja vanun ja mietin, josko sitä jaksaisi ottaa pyykkikorin vielä kätösiinsä ja kipittää kellariin pyörittämään vielä yhden koneellisen puhtaaksi, olen nimittäin taas lähdössä reissuun. En tiedä, voinko enää reissujani reissaamiseksi nimittääkään, kun niistä taitaa tulla toistuva osa elämää. Ystävien lisäksi pääkaupunkiseudulla on uusi vetonaula. Tiedätte kyllä, kuka.

Postaukseni raflaavan otsikon pihistin bloggerin hakusanatilastoista. Monet bloggaajathan välistä kirjoitavat siitä, millä hakusanoilla blogiin ovat ihmiset tiensä löytäneet, kuten Lumikko täällä kertoo. Omani ovat tähän asti olleet jokseenkin tavanomaisia, mutta mitä ovatkaan tehneet kesän villinnyttämät suomalaiset menneellä viikolla?

Mitä lienee miettinyt henkilö, joka on löytänyt minut otsakkeella "illallismies". Etsiiköhän hän illalliskutsuille sopivaa kultivoitunutta seuralaista, vai onko hän kenties ajatellut nauttia miehen illalliseksi. Emme koskaan saa tietää.

Entä mitäpä sanotte tästä: "hullu poro areena sain munaa". Spekulaatiot tästä aiheestä jätettäköön sikseen, sillä en ole ihan varma, ovatko päässäni liikkuvat äkkiajatukset täysin painokelpoisia. Voin kuitenkin sanoa, että sen verran villiä, etten sanoisi hullua, menoa kyseisessä tanssiravintolassa on, että jos nyt saattaisi kaivata hehkua talven kylmyyteen yhdeksi yöksi, Hullu Poro Areena ei ole siihen tarkoitukseen lainkaan huono valinta. Ai niin, ja ystävätär sanoi, että kannattaa sitten iskeä mies heti alkuillasta, loppuillasta ovat jäljellä vain huonot ja liian humalaiset.

Eräällä lukijalla on hurjempi huoli, sillä hänen haussaan lukee "hän muuttuu vielä jänikseksi". Lieneekö lukija hakenut Juliet Jonesin Sydämen biisiä, jossa mies muuttuu jänikseksi - siitä olen joskus blogannut. Tai kenties siellä huolestunut aviomies on katsellut ruuhkavuosissaan loikkivaa lettipäistä vaimoaan ja ajatellut "hän muuttuu vielä jänikseksi". Onhan siinä aina se kauhun paikka, että jäniksenä matkustava nainen voi kokonansa kadota, tai saattaapa jänönen vaikka hypätä pois oravanpyörästään.

Hakukoneeseensa on joku runollinen ihminen kirjoittanut myös "kissan kyynel". Ehkä kyse on vain kissan vuotavasta silmästä, mutta voihan noin somasti muotoillun haun tulkita vaikkapa kauniin naisen murheeksi. Minä kirjoitin kissoista ja sipulikeitosta, siksi olen tarjonnut lepopaikan tälle hakijalle.

Ja mikä parahin haku näin kesäloman aloittajaisiksi: "lämmin kesäyö nainen riisuin". Riisuiko tämä mies naisen, vai riisuituiko nainen kenties itse? Viime yö oli lämmin - ikkuna auki nukkuminenkaan ei juuri tilannetta pelastanut. Ilkimullikkana en kyllä nukkunut, sen voin teille paljastaa. Mutta ostin kyllä eilen alennusmyynnistä ohuemman yöpaidan. Siitä ei tule kuvaa blogiin (saa hymyillä).

Romanttista, kuumaa ja ihanaa alkanutta heinäkuuta kaikille!

Kuuman päivän ilta

Lähdin aamulla kodistani käväistäkseni läheisellä lääkäriasemalla. Kuumuus löi vastaan heti ulko-oven avattuani. Odotustila oli eristetty muiden ihmisten odotustilasta - työterveydenhuoltopalvelujen odotussalissa oli LG-merkkinen taulutelevisio. Sen sisällä hymyili runsashampaisesti Alexander Stubb. Samaan aikaan radiokaiuttimista kuului Johanna Kurkelan kappale Sun särkyä anna mä en. Kontrasti oli melkoinen.

En ole iskelmän ystävä hiukkaakaan, mutta täytyy myöntää, että Kurkelan eteerisessä äänessä on jotain hypnoottista. Ja on totta myös se, mitä hän laulussaan toteaa:

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en

Samanhan sanoi Ultra Brakin:

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Tästä löytyi aivan mahtava tulkinta Ylen elävästä arkistosta, ihailkaapa tätä tämän hikisen, suolaisen ja elämänmakuisen torstain päätteeksi.

Suojellaan toisiamme pimeältä ja särkymiseltä.

Writer's block

Uusi ihminen on minusta maantieteellisesti kaukana. Käyn hänen kanssaan iltaisia keskusteluja tietotekniikan meille suomin jumalaisin keinoin. Eläköön tietotekniikka. Minulla on aina ollut tekniikkapainotteisia miehiä. He eivät ole olleet makkaraa ja olutta juovia urheiluhulluja tai rassanneet autoja. Minä olen tottunut elektroniikkaan, johtoihin, liittimiin, piirilevyihin. Ne eivät ärsytä minua. Ne tuovat tuulahduksen maskuliinisuutta. Vähän kuin partavesi.

Minulla on ollut writer's block, myönnän. Syitä on monia. Mutta mielessäni pyörivät nyt ystäväpiirissä tapahtuneet asiat. Joskus, jos haluaa jotain tapahtuvaksi, ei saa sanoa toivettaan julki. Siksi tähdenlennon nähdessäänkin on vain vaiettava. Eikä saa sanoa, mitä toivoo, kun puhaltaa ilmaan irronneen ripsen. Minäkään en siis tiedä, uskallanko sanoa toivettani ääneen. Mutta voin kertoa teille, että se on hyvä toive ja jos kertoisin sen teille, te yhtyisitte siihen sydämenne pohjasta. Joten kuvitellaanpa kaikki, että meillä on sormellamme ripsi ja puhalletaan se ilmaan, annetaan sen kadota ja sen myötä lähettäkää yhdessä kanssani ilmaan hyvä toive, johon kaikkien on helppo yhtyä. Kiitos. Olette muuten söpöjä puhaltaessanne. En olisi pyytänyt tätä teiltä, mutta haluan ottaa kaikki keinot käyttöön.

Elämä on niin arvokasta. Tuntuu hurjalta, miksi kukaan ehdoin tahdoin antaisi omansa mennä viemäristä alas. Joskus kurkustakin. En minä pienistä paheista ihmisiä syyttele, en suinkaan. Toivon vain sitä, että ihmiset osaisivat arvostaa itseään. Toki muitakin ihmisiä, mutta voidakseen olla hyvä muille, on oltava hyvä itselleenkin.

Onko teille muille käynyt vanhenemisen myötä niin, että elämä on muuttunut monimutkaisemmaksi? Minä nimittäin luulin, että se muuttuisi seesteisemmäksi. Omat vanhempani vaikuttivat (ja vaikuttavat edelleen) kovin auvoisilta, ja varmoilta ratkaisuissaan ja omissa raameissaan. Minä se sijaan muutun yhä epävarmemmaksi ja värisevämmäksi, mitä pidemmälle pääsen. Tuleekohan jossain käännekohta, jossa alkaa taas olla tasaisen seesteinen ja perusonnellinen, mitä olin kuitenkin suunnilleen ikävuoteen 35 saakka. Sitten aloin hurista ja väristä ja kaikki sen jälkeen on saanut jotenkin uuden muodon. En saa asettauduttua enää rauhalliseen muottiini, valun siitä yli, toisinaan kokonaan ulkopuolelle. Ehkä se kuuluu tähän elämänvaiheeseen, ja tästä on vain puristettava itsensä läpi. Onhan tämä jonkinlainen tienjakaja, eikä mikään elämässä enää varsinaisesti ole nousujohteista, nyt ollaan polulla vanhenemiseen, haurastumiseen ja harmaantumiseen (mikä sekin on arvokasta).

Ja nyt ei pidä ymmärtää väärin, minä nautin elämästä. Kaikkine haasteineen ja mutkineen. Nautin todella paljon. Hurjasti, villisti ja äärettömästi. Tai ainakin siten, kuin kerällänukkuva kissa.