Nyt on elämässä ihan kaikkea yhtä aikaa. Asioilla taitaa silti olla tapana kasaantua päätellen siitä, kuinka paljon pystyvatsaisia kanssasisariani näkee esimerkiksi rautakaupoissa. Paljon enemmän, kuin kadulla keskimäärin. Ikeasta nyt puhumattakaan. Kun podin vielä lapsettomuuden tuskaa, tuntui Ikea ajoittain jopa raskaalta paikalta käydä. Perheenlisäystä odottavat näyttivät niin onnellisilta, suurta aarrettaan vaalivilta. Sellaiselta minäkin kai nyt näytän. Miehen täti sanoi minulle, että olen erityisen kaunis nyt, sanoi raskauden pukevan minua. Olin niin ällistynyt, että sain hädintuskin soperrettua kiitokseni. Kolmanteen kerrokseen vaappuminen oli saanut minut juuri huohottamaan ja ähkimään, joten terve puna poskillani ehkä selittyi sillä.
WC:n rakennus alkaa maanantaina. Minua jännittää se niin, että olen lähes lamaantunut. Yritän tehdä suunnitelmia asioiden hoitamiseksi, mutta kaikki jäävät nysiksi. Yritän vakuuttaa itseni siitä, että ajatustyökin on tärkeää. Jääkaappia se ei kylläkään täytä eikä pese pyykkejä.
Näitä ajattelen minä ja jotain ihan muuta ajattelee tällä hetkellä esimerkiksi Tero Pitkämäki, joka heittää olympialaisissa keihästä. Älkää kysykö, miksi hän oli ensimmäinen esimerkkihenkilö, joka tuli mieleeni, kun mietin ihmistä, joka olisi mahdollisimman eri tilanteessa kuin minä. Onhan hän ihan hyvä esimerkki: hän ei todellakaan ole raskaana, istu keskellä päivää yöpaidassa ja meksikolainen vauvahelistin kaulassaan sohvalla kotona Mac-tietokoneen ääressä. Ja minä puolestani en ole koskaan edes yrittänyt heittää keihästä. Koulun kilpailuissa olin kuulantyönnössä toiseksi viimeinen. Joten mitähän miettii Tero?
En tiedä, mutta aion katsoa kisat illalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti