Jokaiselle tarpeen mukaan...

Katselimme lauantai-illan huumassa lapsen nukkumaanmentyä Miehen kanssa kaksin televisiota. Siellä pyöri Uutisvuoto. Vieraana olivat Suvi Teräsniska ja Antti Tuisku. Nauroin sille seikalle, että Antti Tuisku oli saanut Helsingin asuntoonsa kirjekuoren, jonka päällä luki: "Lordi, Rovaniemi". Antti Tuisku lienee ollut tästä kovin otettu.

No, asiaan. Mies killisteli kovasti hyväksyvän oloisesti Suvi Teräsniskaa ja kommentoi hänen olevan ihan okei, jos vain laulaisi kunnollista musiikkia. Ohjelmassa puhuttiin myös, että joulun alla voi säästää rahaa leipomalla joka päivä itse leipää. Ehdotinkin Miehelle, että hankkisimme keittiön kattoon leipävartaan, jollainen isänikin kotona oli katonrajassa. Mietin mielessäni isäni tarinaa siitä, miten he lapsina kovasti pomppivat tuvan lattialla saadakseen aikaan sen verran tärinää, että katosta putoaisi leipää. Ennen kuin ehdin kertoa Miehelle tarinaa leipäpompinnasta, hän oli jo visualisoinut keittiön kattoon leipävartaan, josta roikkuisi Suvi Teräsniska. Totesinkin Miehelle suurinpiirtein seuraavasti: "Jos isäni lapsena pomppi kovasti tuvan lattialla saadakseen katosta leipää, niin hyppisitkö sinä keittiön lattialla, jotta Suvi Teräsniska putoaisi sinun päällesi?" Saattaisi kuulemma hyppiä.

Luin sanomalehdestä, että pikkulapsiperheille tehdyn haastattelun mukaan perheen äitien mielestä perheen suurin ongelma on, että perheellä on liian vähän yhteistä aikaa - isien mukaan ongelma on kuitenkin se, että puolisoilla on liian vähän seksiä.

Ihan humpuukia, sanon minä. Vai Suvi Teräsniska...

Sielut kulkevat sateessa kuin (ehjä) Pendolino

Leikin nyt anonyymiä kuvitteellista lehden kirja-arvostelijaa, sillä en ehkä normiminänä kirjoittaisi julkisesti näin roisisti. Sielut kulkevat sateessa oli kuitenkin sen verran rouhea teos, ettei siitä voi kirjoittaa löperösti. Joten tässä fiiliksiä vieläkin hämmennystä herättävästä lukukokemuksestani.

Kirjoitin tuota arviotani jo eilen heti saatuani kirjan luettua loppuun (sille on venäjänkielessä ihan oma verbi, siis merkitykselle lukea jokin loppuun asti), jotta tunnelmat olisivat mahdollismman aidot. Hämmentävää kyllä, Jääskeläinen kirjoitti tänään itse siitä seikasta, ovatko kirjailijat psyyken pornotähtiä. No, jos Pasi, luet tämän, niin mietipä sitä.

Kokemus kirjasta oli alustavasti se, että Jääskeläinen lyö sangen vaikuttavankokoisen henkisen molonsa pöytään ja sanoo lukijalle: "Tosson pelit, älä riko ittees". Koin siis kirjan huomattavasti rajummaksi kuin Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät, mitkä eivät tosiaankaan olleet mitään romanttista diibadaabaa (näennäisestä cinemaattisuudesta huolimatta).

Mutta että tämä sitten! Se on sanottava, etten ole vähään aikaan lukenut mitään yhtä koukuttavaa. Pienen lapsen äidille oli haastavaa saada lapsi puuhaamaan itsekseen jotain ja uppoutua kirjaan jokaisena mahdollisena liikenevänä hetkenä. Kirja upotti minut jopa niin syvälle, että eilen lukiessani aloin nuuhkia ilmaa: mikä täällä haisee? Haju oli mieto, ikäväntympeä, pilaantuvan kalan haju. Ei se todellinen ollut, se sikisi painomusteesta ja syntyi sielujen maailmasta - minun kokemuksestani ja kirjan mukana elämisestä.

Parasta kirjassa oli sen mieltä herättelevä lähestymistapa. Minuun se vetosi eritoten, sillä pystyin samaistumaan Juditin henkilöön, pitkälti olen sellainen kiltti (?!) tyttö kuin hänkin. Sinne kiltteyden kannen alle kirjailija häpeilemättä kurkkii ja purkaa auki pinnanalaisia virtoja, ja saa miettimään, mikä lopulta on kilttiä ja onko kukaan kiltti?

Kirja käsittelee vaikeita asioita, uskontoa ja ateismia ottamatta kantaa puoleen tai toiseen, lähinnä punniten. Minä luin siitä viestin: ajattelepa ite omalle kohalles - järki käteen erilaisiin ismeihin hurahtelussa. Tämä siis myös laajemmassa mittakaavassa, lieneekö minkään sortin fundamentalismi koskaan tuonut muassaan mitään hyvää.

Noh, en tiedä, joskus kolikossa ei ole vain kahta puolta, silloin kun se jää pöydälle pyörimään kylkensä varaan se näyttää pyöreältä vaikka illuusion romahtaessa onkin matala kuin lätty. Ai mitä minä horisen? Lue itse, niin näet.

Tämä kirjoitus ei nyt anna kirjalle tarpeeksi oikeutta, mutta kun nukkumaankin pitäisi mennä. Uskokaa minua, kun sanon, että kirjassa oli tosi siistejä elementtejä.

Katsokaas, kun Jääskeläinen rysäyttää, niin sitä tietää lukeneensa.

Ja kaikken suurin on...

Tytär havahtui unestaan. Itkumonitorista kuului aluksi vaimeaa nyherrystä ja sitten: "äiti, äiti, äiti".

Minun lapseni huusi ensimmäisen kerran minua apuun unissaan.

Minä juoksin. Ei hänellä ollut hätää, hän oli vaipunut jo takaisin uneen. Peittelin hänet hellästi.

Liian suurta sanoiksi puettavaksi.

Nyt on lokakuu

Lauloi Juicekin silloin, kun vielä lauloi.

Oli minulla muutakin sanottavaa, mutta sitten vauva heräsi.

Notta hyvää yötä.

Syyspäiväntasaus

Sataa.

Syksy.

Miltä se oikein maistuu ja tuntuu?

Tänään päivän pituus taittui lyhyemmäksi kuin yön. Pimeys lisääntyy, saa polttaa kynttilöitä. Kuran määrä kasvaa, lastenvaunujen renkaissa sisään ajautuu pikkukiviä, joita pienokaisemme mielellään popsii (yksi on jo suusta kaivettu). Haikealta tuntuu, lämmöstä ei haluaisi luopua. Kovassa tuulessa ja sateessa on jotain pelottavaa, vaikka se onkin suojaavien seinien ulkopuolella.

Eilen lenkillä osoitin lapselle värikkäitä puita ja kerroin, että on kenties viimeinen kaunis ja lämmin syyspäivä. Oletan, ettei hän vielä ymmärrä puiden kauneutta tai ylipäätään sitä, että niiden väri on  muuttunut. Kerroin kuitenkin hänelle, että hän on syksyn lapsi. Että ihan kohta on hänen ensimmäinen syntymäpäivänsä. Lisäksi lauloin hänelle Tori Amoksen Crucifytä, enkä jaksanut välittää siitä, että ihmisiä tuli vastaan. Kävelin kaupungin keskustaan ja mietin, jaksanko välittää sielläkään, että ihmiset kuulevat minun laulavan. En jaksanut. Päästelin menemään:

"Why do we crucify ourselves, every day I crucify myself - nothing I do is good enough for you, crucify myself, every day, I crucify myself. And my heart is sick of being, and my heart is sick of being in cha-a-a-a-ins o-o-o...".

Lapsi, tuo ihana tekosyy.

Kun ei nyvvaan tulis kelleen paha miäli...

Oletteko tekin sitä ihmistyyppiä, jotka jatkuvasti huolehtivat, tuleeko muille ihmisille (jopa tuntemattomille) paha mieli? Ja jos edes kuvittelee, että jollekulle on tullut paha mieli, tai edes ilmassa väreilee sellainen epämääräisyys siitä, että jossain on pahaa verta, niin yöunet ovat mennyttä? Minä olen juuri sellainen ihminen. Tälläkin viikolla - ja itse asiassa juuri äsken - olen ollut huolissani siitä, etten pahoittaisi kenenkään mieltä.

Jos jatkuvasti huolehtii siitä, pahoittaako jonkun mielen, ei voi sanoa mitään eikä asettua juuri millekään kannalle. Toisaalta, minä olen melko hanakka asettumaan tiettyjen asioiden kannalle. Kuten nyt esimerkiksi sen, että minun pitäisi voida päättää siitä, haluanko esimerkiksi hoitaa lastani kotihoidontuella kotona kolmivuotiaaksi. Meidän perheessämmehän on täysin mahdotonta, että isä jäisi kotiin (emmekä varmasti ole ainoa epätyypillinen perhe Suomessa, ehkä), joten kyseinen muutos pakottaisi laittamaan lapsen hoitoon kodin ulkopuolelle vastoin meidän tahtoamme.

Minua myös ärsyttää, että kyseisen muutoksen argumenttina käytetään kirkasotsaisesti tasa-arvoa. Kuitenkin kyseinen muutos liittyy siihen seikkaan, että Suomi on menossa vauhdilla karikkoon ja säästöjä pitäisi saada aikaan. No jos ne isät nyt tosiasiallisesti jäisivät kotiin ja tilastollisesti vähemmän ansaitsevat puolisot menisivät töihin sen sijaan, putoaisivat verotulot. Että sellaista tasa-arvoa. Ei pidä vedota sellaisiin seikkoihin, joilla ei ole tekemistä tosiasioiden kanssa. Sanoisivat suoraan, että nyt me tarvitaan rahaa tämän maan pelastamiseen ja me kiskotaan ne nyt mm. lapsiperheiden selkänahasta. Haluanhan minä kuitenkin lopulta kuitenkin sitä, että tämä maa pelastuu kaatumiselta ja että minunkin lapsellani olisi täällä hyvä elää. Jos tarvitsee apua kansalta, niin puhutaan kansalle sitten totta.

En minä silti Kataisenkaan asemaa kahdehdi. Tai Urpilaisen. Tai kenenkään. Joku ikävä animaatiokin oli Kataisesta tehty. Näin televisiosta, en ole kyseistä hengentuotosta nähnyt. Katainen näytti kyllä siinä itseltään ja sen verran pikaisesti ajattelin, että se taho, joka sen on tehnyt, on osannut asiansa. Ehkä. Mutta Kataiselle se on varmaan aiheuttanut pahan mielen (huomatteko, tunnen sympatiaa jopa Kataisen pahalle mielelle, vaikka hän ei kyllä ole ajatellut MINUN pahaa mieltäni yhtään ((okei, en ole varma, mutta luulen, ettei ole))).

Oikeasti nyt on jo myöhä ja pitäisi mennä nukkumaan.

Millähän mielellä Katainen ja Urpilainen menevät nukkumaan? Tuleeko heille uni silmään? Ja onko teidän mielestänne heillä meneillään jotain vispilänkauppaa aina väliin? Näitä minä täällä perjantaina mietin.

Samperin korttitalo

Nyt on sitten paha mieli. Naisellisuuteni on kärsinyt pahan kolauksen. Hankkimani vaatekappale sai kohdalleen arvostelua, siis siten, että minä olin sen sisällä. Kotihoidontukirahoilla ei monen monituisia uusia vaatekappaleita ostella, joten käyttelen virheostostani, kunnes se menee rikki tai kunnes en enää mahdu siihen. Se mies, joka asuu saman katon alla kanssani, yritti kyllä korjata aiempaa lausuntoaan pukimestani sanomalla suunnilleen, ettei vaatekappale nyt niin huono ole, etten voisi sitä käyttää, se ei vain näytä kovin hyvältä. Pyysin häntä lopettamaan asiasta keskustelun, ettei tilanne riistäydy käsistä, mutta se oli jo myöhäistä, tietenkin. Toivottavasti joku ymmärtää mielipahani. Jos ei, niin sitten olen siinäkin suhteessa huonompi kuin muut.

Kompensoin huonouttani ryhtymällä puolenyön jälkeen vimmaiseen keittiönsiivousprojektiin. Se on nykyisin ainoa oljenkorteni siinä vaiheessa, kun koko korttitalo alkaa luhistua. Se romahtaa usein, itsetunto ja oikestaan minä itse olen kadonnut jonnekin tämän kaiken arkirumban keskelle. Mutta jos tiskit on tiskattu, keittiö siivottu ja vauvan pulloista ja tuteista joka ikinen on pesty ja steriloitu - silloin saan hetken mielenrauhaa. Silloin hallinnassani on hetken edes jokin.

Olen lopen väsynyt. Huomenna olen aamuherätyksen jälkeen vielä uupuneempi (ja muutun vähäpuheiseksi ja äärimmäisen ärtyneeksi riivinraudaksi). On suurta typeryyttä valvoa, oli myös hölmöä ryhtyä siivoamaan keskellä yötä ja järkeä vailla on kirjoittaa surkutteleva teksti tänne blogiin, jota varmaankin kadun moneen kertaan.

Tällainen minä kuitenkin olen. Vajavainen.