Syyspäiväntasaus

Sataa.

Syksy.

Miltä se oikein maistuu ja tuntuu?

Tänään päivän pituus taittui lyhyemmäksi kuin yön. Pimeys lisääntyy, saa polttaa kynttilöitä. Kuran määrä kasvaa, lastenvaunujen renkaissa sisään ajautuu pikkukiviä, joita pienokaisemme mielellään popsii (yksi on jo suusta kaivettu). Haikealta tuntuu, lämmöstä ei haluaisi luopua. Kovassa tuulessa ja sateessa on jotain pelottavaa, vaikka se onkin suojaavien seinien ulkopuolella.

Eilen lenkillä osoitin lapselle värikkäitä puita ja kerroin, että on kenties viimeinen kaunis ja lämmin syyspäivä. Oletan, ettei hän vielä ymmärrä puiden kauneutta tai ylipäätään sitä, että niiden väri on  muuttunut. Kerroin kuitenkin hänelle, että hän on syksyn lapsi. Että ihan kohta on hänen ensimmäinen syntymäpäivänsä. Lisäksi lauloin hänelle Tori Amoksen Crucifytä, enkä jaksanut välittää siitä, että ihmisiä tuli vastaan. Kävelin kaupungin keskustaan ja mietin, jaksanko välittää sielläkään, että ihmiset kuulevat minun laulavan. En jaksanut. Päästelin menemään:

"Why do we crucify ourselves, every day I crucify myself - nothing I do is good enough for you, crucify myself, every day, I crucify myself. And my heart is sick of being, and my heart is sick of being in cha-a-a-a-ins o-o-o...".

Lapsi, tuo ihana tekosyy.