Samperin korttitalo

Nyt on sitten paha mieli. Naisellisuuteni on kärsinyt pahan kolauksen. Hankkimani vaatekappale sai kohdalleen arvostelua, siis siten, että minä olin sen sisällä. Kotihoidontukirahoilla ei monen monituisia uusia vaatekappaleita ostella, joten käyttelen virheostostani, kunnes se menee rikki tai kunnes en enää mahdu siihen. Se mies, joka asuu saman katon alla kanssani, yritti kyllä korjata aiempaa lausuntoaan pukimestani sanomalla suunnilleen, ettei vaatekappale nyt niin huono ole, etten voisi sitä käyttää, se ei vain näytä kovin hyvältä. Pyysin häntä lopettamaan asiasta keskustelun, ettei tilanne riistäydy käsistä, mutta se oli jo myöhäistä, tietenkin. Toivottavasti joku ymmärtää mielipahani. Jos ei, niin sitten olen siinäkin suhteessa huonompi kuin muut.

Kompensoin huonouttani ryhtymällä puolenyön jälkeen vimmaiseen keittiönsiivousprojektiin. Se on nykyisin ainoa oljenkorteni siinä vaiheessa, kun koko korttitalo alkaa luhistua. Se romahtaa usein, itsetunto ja oikestaan minä itse olen kadonnut jonnekin tämän kaiken arkirumban keskelle. Mutta jos tiskit on tiskattu, keittiö siivottu ja vauvan pulloista ja tuteista joka ikinen on pesty ja steriloitu - silloin saan hetken mielenrauhaa. Silloin hallinnassani on hetken edes jokin.

Olen lopen väsynyt. Huomenna olen aamuherätyksen jälkeen vielä uupuneempi (ja muutun vähäpuheiseksi ja äärimmäisen ärtyneeksi riivinraudaksi). On suurta typeryyttä valvoa, oli myös hölmöä ryhtyä siivoamaan keskellä yötä ja järkeä vailla on kirjoittaa surkutteleva teksti tänne blogiin, jota varmaankin kadun moneen kertaan.

Tällainen minä kuitenkin olen. Vajavainen.