Syksy on kaikenlaista pullollaan. On satoa, putoilevia lehtiä, sienikoreja. No, minulla on vähemmän sienikoreja, koska en tunne sieniä. Lisäksi olen onnistunut haalimaan asuinkumppaneikseni henkilöitä, jotka eivät sienistä niin perusta. Silti huomaan joka syksy haaveilevani ala-asteen sienikastikkeesta, sienipiirakoista ja sen sellaisesta. Minä kävin pienessä alakoulussa, jossa oli vain yksi luokka kutakin. Siellä oli myös oma keittola, josta eka- ja tokaluokkalaiset hakivat kärryillä ruoat ja veivät tyhjät (tai tyhjähköt) astiat takaisin. Se oli hirvittävän jännittävää puuhaa, aina pelotti, että teräksiset ämpärit kaatuvat ja ruoka menee maahan. En tosin muista koskaan niin käyneen kenellekään. Nyt kun mietin, en ole varma haettiinko lämpimät ruoat sieltä, varmaankin joku aikuinen toi ruoat ja me vain veimme ne suhteellisen tyhjät ja jäähtyneet astiat takaisin. Oli miten oli, ruoka oli siellä hirvittävän hyvää. Sitähän ei tehty mitään järjettömiä määriä ja se tehtiin joka päivä paikan päällä. Muistan keittolan äänet ja siellä työskentelevien ihanien naisten myssyt. Ja eritoten muistan sen sienikastikkeen. Lapset eivät noin yleisesti ottaen mene sienikastikkeesta sekaisin, joten minunkin oli sosiaalisen paineen alla sanottava, että yök, pahaa, mutta samalla yritin ottaa sitä mahdollisimman paljon ja syödä salaa. Kuinkahan moni muu niin teki?
Minun ei pitänyt kirjottaa ollenkaan mistään sienistä, mutta nyt huomaan miettiväni kaikenlaista niihin liittyvää. Sitä, miten olen syönyt serkkuni valmistamaa sienisalaattia kangassienistä: hän yritti myös opettaa minua tunnistamaan sienen, mutta muistan edelleen vain tumman lakin ja siinä keskellä pienen kohouman, mutta sitä en, pitikö siitä tulla taittaessa maitiaisnestettä vai ei.
Jos yrittäisin ryhtyä sienestäjäksi, aloittaisin suppilovahveroilla. Luulisin tunnistavani ne maassakin, poimittuja olen kyllä käsitellyt. Tatit ovat myös käsittääkseni vaarattomia, nehän erottaa muista sienistä siitä, että niillä on pillistö, ei helttoja. Eikä tateissa ole myrkyllisiä - no, sappitatti kyllä on kamalanmakuinen ja pilaa poimittuna myös kaikki muut tatit, mutta sekään ei vie sentään henkeä. Sikäli tatit ja suppilovahverot ja kantarellit ovat sellainen ehkä hyvä aloituspaikka, jos asiasta haluaa kiinnostua.
Eniten ehkä tällä hetkellä kiinnostavat kuitenkin pihlajanmarjat. Olen saanut päähäni idean, että minun pitäisi muka valmistaa pihlajanmarjahyytelöä, johon sain joskus opiskeluaikana ohjeen ruotsinopettajaltamme, ohjeen päällä lukee "Rönnbärsgele". Ainakin tuon siis opin ruotsintunnilla. Tänä vuonna pihlajanmarjoja on ilmeisesti erityisen paljon. Se suojelisi kaiketi omenoita madoilta, mutta omenasato vaikuttaa olevan surkea, ainakin näillä osin Suomea.
Ai niin, ja puolukoita tekisi myös mieli. Koska niistä voi tehdä vispipuuroa, jossa todella maistuu marja. Miedoista marjoista tehtynä vispipuuro tahtoo olla pliisua. Viinimarjoista tosin tulee myös hyvä puuro, mutta mansikoista sitä ei voi kyllä tehdä, menee liian miedoksi. Oma lapseni ei ole vielä maistanut vispipuuroa minkäänlaista, hänellekin sitä tekisi mieli tarjota, vaikka hän kyllä varmaankin siitä tyrmistyneenä kieltäytyisi. Mutta ei sitä koskaan tiedä.
Herkullista syksyä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti