Nuo tuolla toisella puolella

Tänään on taas sellainen päivä, tai sanokaamme, että viime päivät ovat jo sellaisia olleet, että kaipaan vahvasti yksinäisyyttä. Eilen yöllä, kun uni vältteli minua ja kuuntelin nukkuvan perheeni tuhinaa, minä ajattelin, että eikö tämä riitä? Juuri nyt kukaan ei vaadi sinulta mitään, tässä olet yksin. Mutta ei se ihan tuntunut riittävän. Unelmissani vaeltelen tuntemattomissa maisemissa yksin ja vedän sisääni vapauden kyllästämää keveää ja kirpeää ilmaa.

Muutoin olen huonoa seuraa. Ihmiset kaipaisivat minua ja tukeani, mutta minä en pääse irtautumaan omista kuvioistani, minulla ei ole voimaa suunnitella eikä pyytää. Minä vain suoritan, istun ja tuijotan ja vellon. Haluaisin olla enemmän ja antaa enemmän. Olla sellainen kuin pitäisi, tai sellainen kuin muut. Minusta tuntuu, että kyllä ne muut pystyvät parempaan.

Kävimme katsomassa esimerkkiä menneiden aikojen elämästä. Siinä takaumassa esiliinaan sonnustautunut kaunis ja pirteä emäntä hääri siistissä keittiössä vastaleivottujen leivonnaisten tuoksussa. Täysirautaiset silitysraudat lieden päällä moitteettomasti aseteltuna. Totesin minunkin tarvitsevan menneiden aikojen taloudenpitokurssia. Mieleni ajatteli, ettei siitä minulle kuitenkaan apua olisi, koska olen niin laiska ja huono.

Peilistä katsoo selvästi vanhentunut minä. En ole ehkä maailman ulkonäkökeskeisin ihminen, mutta eivätpä ihoon painuneet uurteet ja elämisen jäljet juuri mieltä piristä. Tunnen syvää väsymystä, silmät ovat karheat ja turvonneet.

Ehkä minun sisäinen muumini alkaa vain vaatia talviuniaan.

En minä tiedä.

Haluaisin vain kovasti nyt juuri olla muunlainen.
Ahkera.
Aikaansaapa.
Naisellinen.
Kelvollinen.
Pirteä.