Olen seurannut innokkaasti uutta miesten valloittamaa Iholla-sarjaa. Olen aivan koukuttunut. Sarjaa lähetetään sellaisena ajankohtana, joka menee päällekkäin lapsen iltatoimien ja sänkyyn viemisen kanssa, joten katson jaksot netistä jälkikäteen. Tällä hetkellä on yksi jakso katsomatta.
Sarja on kyllä sellainen, että jos joku on epätoivoinen suomalaisten miesten suhteen, hänen pitäisi katsoa sarja. Olen aivan rakastunut suomalaisiin miehiin, ainakin näihin sarjan kaltaisiin. Eniten minuun vetoaa biojätekuski Jukka, joka on aivan ihana isä: muistuttaa paljon minun kanssani asuvaa Miestä ja hänen isyyttään, joka on hänelle hyvin luontevaa. Kun Jukka tuli omaa väsymystään ärjäisseeksi kuopukselleen niin, että hänelle itselleen tuli itku katumuksesta, minäkin itkin hänen kanssaan. Myönnän, kun yksin katselin, lohdutin häntä ääneen. Eritoten lasten kanssa Jukka tuntuu aina löytävän ne oikeat sanat, kun lapsilla on ollut hänelle haastavia kysymyksiä esitettävänään. Ihailen myös sitä tapaa, jolla eronneet puolisot tahtomalla pitävät välinsä kunnossa lasten vuoksi - tietysti itsensäkin. Ehkä Jukka on jo löytänyt elämäänsä jonkun sulostuttajan, toivon vain, että tyttö olisi sellainen, joka toisi elämään helpotusta sekä lasten hoidon saralla että antamalla Jukalle lisää sisäistä voimaa ja uskoa elämään.
Kuulemma netin keskustelupalstoilla on ruodittu sarjaan osallistuvien henkilökohtaisia ominaisuuksia. En ole lukenut, eikä heidän ainakaan pitäisi. Ihmisten on varmasti tällaisessa sarjassa vaikea mieltää sitä, että nämä ihmiset ovat todellisia, eivätkä roolihahmoja. Toki heistä näkyvät vain tietyt puolet, mutta kuitenkin sellaiset puolet, joita heistä eivät yleensä näe kuin aivan ne lähimmät ihmiset. Todella rohkeita ovat miehet olleet oman elämänsä avaamisessa. Oli sydäntäriipaisevaa, miten opettajana toimiva Esko oli lukenut keskustelupalstojen kommentteja ja saanut todella pahan mielen. Minusta on hienoa, että he kaikki ovat omanlaisiaan ja minusta hienoja tyyppejä (no, myönnän, että Teron tanssielämän kelailen aina yli, se kun ei oikein tarjoa minulle henkilökohtaisesti kosketuspintaa, mutta hänkin on varmasti hieno tyyppi kuitenkin).
Tästä tuli vähän mainospuhe, mutta on minusta oikeasti mukavaa, että joku uskaltaa näyttää meille omaa arkeaan. Ja se ihan tavallinen elämä satunnaisine maratoneineen tai vaelluksineen tai Tshernobylin reissuineen on jännittävää ja kiinnostavaa. Siksi varmasti seuraan blogejakin innokkaasti, sillä niissäkin oikeat ihmset kertovat todellisesta elämästään, kokemuksistaan ja heille mielekkäistä asioista ja harrastuksista, jotka saattavat olla samankaltaisia kuin omani. Kun oma sosiaalinen elämäni on pienen lapsen kanssa hivenen rajoittunutta, on mukavaa, kun voi omalla tavallaan jakaa tai olla jakamassa muiden elämää.
Vähemmän arvostelua ja enemmän rakkautta. Sillä mielellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti