Yö vai aamu?

Katsoin kelloa 3.49. Nousin 5.17. Hämmästyin omaa kärsivällisyyttäni siitä, miten kauan yritin nukkua.  Sitten en saattanut enää häiritä Miehen unta. Hänen on lähdettävä tänä aamuna - siis ihan kohta - ajamaan taas takaisin toiseen kotiinsa. Se luultavasti aiheutti rauhattomuuden minussa. Ajatuksen, että ehkä juuri nyt alkaa tapahtua. Mitään ei tietenkään tapahdu. On ainoastaan tunne siitä, että joku kaivaisi sisuskalujani tylpällä t-lusikalla pala palalta pois. Samaa vertausta voinee käyttää sekä fyysisellä että mentaalisella tasolla.

Öisin valvominen ei ole erityisen suositeltavaa. En minä onneksi ole siitä juuri kärsinyt. Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen joutunut nousemaan kokonaan ylös, luovuttamaan. Muistan kerran käyneen niin, kun olin nuori, varmaankin 26-vuotias. Olin silloin eronnut ja syystäkin podin siis öistä elämäntuskaa. Silloin nousin ylös ja kanavoin ahdistukseni jauhelihan paistamiseen. Nykysin en enää syö punaista lihaa enkä muista, koska kaapissani olisi ollut jauhelihaa. Vaikka en minä sitä tarkoita, että vain jauheliha voisi tuoda unen. Unen tuo oikeastaan se, että saa karistettua murheet niskastaan. Yöaikaan mielen perukoilla hiipivät pienetkin epäilykset kasvavat valtaviin mittasuhteisiin. Ne lipuvat lopulta mielen pinnalla kuin parhaimmat ruotsinlaivat Ruissalossa musiikin soidessa ja kesän ollessa parhaimmillaan. Kannella vilkuttavat ne pienemmät huolet, jotka hetkessä paisuvat suuriksi nekin. Ja näinä hetkinä yö on myös täynnä ääniä. Kissojen liikehdintää ja turinaa, narinaa, lentokone.

Pari kertaa melkein nukahdin. Ainakin ajatuksissani kirjoitin kirjaa Esko Valtaojan näköisistä mustiinpukeutuneista miehistä siten, että sidoin kaikki miehet jaloistaan kiinni kirjan selkämykseen (eikös kirjoja niin sidota) ja sitten kun laitoin kannet kiinni ja pienet mustat miehet hattuineen liiskautuivat sinne väliiin, muuttuivat he hiljalleen tekstiksi ja kirjan lehdiksi. Kirjalla ei ollut nimeä, kuten ei miehilläkään. Tietoisessa tajunnassa ajatus miehistä tarjosi minulle lisää ajateltavaa: miksi miehet olivat pukeutuneet mustiin, miksi mielleyhtymä Esko Valtaojaan, muistuttaako vieressäni rauhattomasti (minun vuokseni) unen merta kyntävä Mies professori Esko Valtaojaa? Haluaisinko minä sulloa hänet monikkona kansien väliin (tuskin, vaikka miehet tosiaan muistuttivatkin, eivät he olleet mielestäni yksi ja sama mies - jos nyt ihminen koskaan saavuttaa "samuuden" tilaa edes omissa kuorissaan)?

Kyllähän vieressäni nukkuva Mies tavallaan Eskoa muistuttaa. Esko on ateisti, älykkö, humaani (ainakin siltä osin, mitä hänestä tiedän) ja parrakas (aika paljon enemmän parrakas tosin, kuin oma Mies). Oman miehen parta on sopiva silitettäväksi ja siinä on sivuilla pyörteet, jotka pörhöttyessään saavat hänet näyttämään Hugh Jackmanin Wolverinelta. Silloin yritän muistaa, ettei hänkään loputtomiin jaksa olla itse lempeys, vaan piilottelevat ne terät hänenkin rystysissään.

Näimme illalla pätkän elokuvaa, jossa näytteli Kurt Russell. Se oli vuodelta 1985. Elokuvassa kuului murhaajan ääni, jonka luulin kuuluvan Joe Don Bakerille. Näin hänet sarjassa Pimeyden ytimessä samaisena vuonna 1985 ja olin äärimmäisen vaikuttunut (koko sarjasta, en pelkästään hänestä). Hänen roolinimensä sarjassa oli Jedburgh. Sarja kertoi isästä, joka selvitteli surmatun aktivistityttärensä kohtaloa. Kun muistelee tuollaisia asioita ja omia kokemuksiaan silloin, pääsee hämmentävän lähelle itseään viisitoistavuotiaana. Miten kaukana onkaan se tyttö ja toisaalta, miten ihan tässä ja nyt, minussa, muuttumattomana.

Kannattiko nousta ylös keskellä yötä ja kirjoittaa tämä kaikki? En minä oikein tiedä.

[Edit: luulin tosiaan tekstiä kirjoittaessani, että t-lusikka kirjoitetaan väliviivalla. Aamulla ymmärsin, että se sana, joka noin kirjoitetaan, onkin t-paita ja lusikassa on oikeasti kyse teen juomisesta. Jätän kuitenkin kirjoituksen yöasuunsa]