Minä odotan

Noniin.

Olen monesti aikonut kirjoittaa. En vain tiedä, mistä ja miten. Olen nyt äitiyslomalainen ja olo muistuttaa (melko pulskaa) astronauttia lähtölaskennan aikaan. Menossa kohti suurta ja tuntematonta melkoisen kokemuksen kautta. Samaan aikaan oman odotukseni kanssa olen alkanut arvostaa kaikkia äitejä enemmän (ja arvostin heitä kyllä aikaisemminkin) - eniten omaa äitiäni. Alan ymmärtää, millaisia voimia häneltä on vaatinut olla puuttumatta asioihini, sillä hän on minua kohtaan kovin suojelevainen. Kukapa äiti ei olisi. Nyt hän on jo huolehtinut siitä, olenko pakannut sairaalakassin - en ole.

Mitä minä sitten teen? Hetkittäin havaitsen jotain todellisuudesta: sen, että vaaliehdokkaat on asetettu, sen että kaupungit tekevät epätoivoisia ja liian hätäisiä päätöksiä säästöistä, jotka eivät pitkällä tähtäimellä tule onnistumaan. Katselen TV:tä, viimeksi ohjelman kahdesta näyttelijämiehestä, jotka kohtasivat yli 30 vuoden tauon jälkeen. He olivat molemmat hyvien miesten oloisia. Toivoin heille pitkää elämää, sitäkin, että toisen haave jostain yhteisestä projektista kaikkien vuosien jälkeen vielä toteutuisi. Surin sitä, että toinen oli tupakoinut itselleen keuhkoahtauman ja hakenut eläkettä teatterityöstään.

Enimmäkseen kuitenkin ajattelen lastani. Ajattelen häntä ja tunnen hänet. Aina välillä jalkojeni päällä lepäävä kannettava tärähtää sisältä tulevasta potkusta. Hän on vahva niin pieneksi ja avuttomaksi. Vatsa liikkuu, kun hän vaihtaa asentoa yhä ahtaammaksi käyvässä yksiössään. Kohta minä en enää voi majoittaa häntä ja hänen on vaihdettava ympäristöään vedestä ilmaan. Kylmään, kohisemattomaan kirkkauteen. Minä olen kutonut hänelle lämmikettä. Minä odotan häntä kaikissa mahdollisissa merkityksissä. Hän on minulle tuntematon ja kallis. Aarre aaltoilevan vatsakumpuni alla. Minun on vaikea ajatella yhtään mitään muuta. Syntymä on niin lähellä. Olen huolissani siitä, peloissanikin, molempien puolesta.

Radiossa puhuu Kylli-täti. Ihmisiä. Elämiä.

Ihmeitä.