On kummallista löytää itsensä tilanteesta, jossa palaa halusta kirjoittaa, mutta kun aloittaa, päätyy niin outoihin lopputuloksiin, että poistaa sitten kaiken. Olen toistanut saman kuvion jo monta kertaa, kirjoittanut ja poistanut. Se, mitä olen kirjoittanut ei tunnu kattavan yhtään mitään, ei raapaisevan edes pintaa. Kenties mieli on vain liian täynnä ajatuksia ja tuntemuksia.
Tuntemukset littyvät raskaanaoloon. Sekä uudenlaiset fyysiset tuntemukset, mutta myös tunnetilat. Ne lukijat, jotka jo ovat äitejä, varmasti tietävät. Ensin ovat alkuraskauden anger management -ongelmat. Nyt loppuraskauden äärimmäinen herkkyys. Herkkyys kaikkeen mahdolliseen, mutta erityisesti seikkoihin, jotka liittyvät äitiyteen, lapsena olemiseen ja elämän turvallisuuteen, turvallisuuden tunteeseen ylipäänsä.
Ei, en kertakaikkiaan osaa muotoilla asioita oikein. Jouduin jälleen poistamaan kokonaisen kappaleen. Ei se mitään. Onhan noita sanoja ja kappaleita. Aina voi sanoa asioita uudelleen. Sen sijaan kerran sanottua ei voi saada sanomattomaksi.
Kepeämmin ajateltuna sairaalakassini pakkaaminen on hupaisaa hommaa. Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan, mitä sinne olisi järkevä laittaa. Olen toki lukenut lukuisia ohjeita, mutta silti päädyin pakkaamaan outoa tavaraa. Aamutossut tosin puuttuvat. Ei minulla oikeastaan ole muita aamutossuja, kuin sellaisia, joissa on jonkin hotellin logo. Ei, en ole pöllinyt niitä, olen oikeasti käyttänyt niitä hotellissa saunatiloissa, ja ne ovat sellaisia kertakäyttöisiä. Ainakin yhdellä ihmisellä. No saisihan sellaisilla tietysti lisää sitä huumoria jo muutenkin älyttömiin pakkauksiini.
Minä menen nyt nukkumaan.
En mäkään vielä kahden lapsenkaan jälkeen osaa sanoa, mitä sairaalaan pakataan mukaan. Ehkä kolmannella kerralla (jota ei tule) osaisin... ;) Suklaalevy olisi varmaan hyvä ja joku kirja (ihan muodon vuoksi), pari naistenlehteä, oma meikkipussi ja jotain vähän ylellistä sinne. Vaikkei sitten käyttäisikään.
VastaaPoistaEnsimmäisen lapsen jälkeen sairaalassa aloin itkemään aamuhesarin äärellä, koska bussikuskit olivat menneet lakkoon. Se oli niin tavattoman liikuttavaa, kun niillä on niin huonot työolosuhteet. :D Samalla tavattoman hämmentävää, mutten kuitenkaan pystynyt lopettamaan parkumista. Eräs toinen oli itkenyt sitä, että vihreä raitiovaunu näytti yllättäen suloiselta omenatoukalta. Hormonit!
Paljonko aikaa vielä?
Kas, laskettu aika oli pyyhkiytynyt pois sensuroimieni tekstien mukana. Mutta se on ENSI VIIKOLLA! Kovin kauaa aikaa siis ei ole jäljellä. Nyt, jos koskaan kannattaa seurata päivityksiä tarkasti (hah, tiiseri-yritys).
VastaaPoistaMitä itkemiseen tulee, minä itken nyt *jo* aivan kaikkea. Hämmentyneisyyden tunne on ihan tuttu, järjen tasolla ymmärtää, ettei tämän nyt näin paljon pitäisi itkettää, mutta itkettää sitten kuitenkin. Ja kertomasi mukaan tämä ei tästä ihan heti parane. No, itkeskellään sitten, ei siinä mitään. En minä ihan näin jännittäviä aikoja ole aikaisemmin elänyt, myönnetään.
Niin, oma aamutakki on pakattu, samoin suklaalevy. Meikit sitten, kun pitää oikeasti lähteä, saattaahan tässä välillä tarvita... Olisivatko ne aamutohvelit sitten ylellisyyttä... Ei hassumpi ajatus aikakauslehdistä. Kohta kassini on muuttolaatikon kokoinen :D
VastaaPoista