Päällimmäisenä on väsymys. Olen aamu-uninen ihminen ja olen kuitenkin remonttimiehelle sanonut, että hän saa tulla koska tahansa klo 8 jälkeen. Tästä johtuen on herättävä sen verran ajoissa, että ehtii tehdä aamupesunsa ja pukeutua, ennen kuin tuttu koputus kuuluu oven takaa. Iltaisin kuitenkin on vaikea painaa päänsä tyynyyn tarpeeksi ajoissa. Milloin saan päähäni siivoilla, milloin taas on pakko lukea pari riviä Paul Austerin Näkymätöntä.
Nyt kulkee kodissani lähes tuntematon mies portaita ylös ja portaita alas. Minä istun sohvalla ja tohdin toisinaan katsoa hänen kulkuaan, toisinaan painan katseeni kohti läppärin näppäimistöä. En halua aiheuttaa miehelle sellaista oloa, että kyttäisin hänen työskentelyään. Vaikka olenhan minä utelias, yritän äänistä päätellä, mikä työvaihe on meneillään. Nyt olen päätellyt, että tekeillä on seinien alin laattarivi, sillä erotan laattaleikkurin karkeat viillot ja laastin levittämisen rahinan.
Täällä alakerrassa me, minä ja kissat, leikimme sohvanvaltaajia. Pieni tyttökissa ylinnä, sohvan selkänojan päällä. Aluksi kissat, varsinkin vanhempi, pelkäsivät kovasti remontoinnin ääniä, mutta ensimmäisen päivän sohvan alla lymyiltyään kollipoika päätteli, ettei rymyäjä aiokaan tulla alakertaan ja luopui kauhistelustaan. Ja nyt, laastin rahinasta huolimatta, se nukkuu levollisesti sohvannurkassa. En olisi uskonut tuotakaan näkeväni. Vanha kissa oppii uusia temppuja, kuten melualtistusta. Mikä lienee varsin hyvä uutinen, kun huomioi, millainen yllätys kissoille(kin) minulla piilee pyöreän vatsani uumenissa.
Ensi viikolla on sekä sairaalan infotilaisuus synnyttämisestä että ensimmäinen synnytysvalmennus. Konkretia alkaa lisääntyä. Olenhan minä haalinut vaatteita ja tarvikkeita: saan mielenrauhaa siitä, että olen edes yrittänyt valmistautua tilanteeseen, joka on minulle täysin uusi ja vieras. Ja minulle, kuten kaikille muillekin ensimmäistään odottaville tuleville äideille, varmastikin elämän suurin käännekohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti