Mikähän nyt on. Yllätin itsenikin tänään miettimästä, onko minulla mitään sanottavaa. Tai onko se, mitä aion sanoa mitenkään sanomisen arvoista. Yksi lempiblogeistani sulki ovensa. Se tarkoittaa myös sitä, että ovet sulkeutuivat myös sellaisen ihmisen elämään, jota oli oppinut arvostamaan kirjoittajana, älykkäänä ja lämpimänä ihmisenä: kiinnostavana ja rohkeana naisena, joka antoi ajattelemisen aihetta. Hän kirjoitti myös surusta, ehkä osin siksi olen kirjoittanut siitä minäkin. Koska uskoisin kaikkien kirjoittavan siksi, että uskoo ja toivoo jaetun kokemuksen olevan jollekulle arvokas.
Toisaalta, minäkään en ole kirjoittanut vähään aikaan, koska elämä vie aikaa kirjoittamiselta. Ja jos kirjoitan, haluan, että minulla on jotain sanottavaa. Jospa minäkin siis turvautuisin aluksi siihen, että vähemmän on enemmän. Annan muiden asioiden mennä blogin edelle, ja kirjoitan silloin, kun on sanottavaa, mutta jos muut asiat ajavat edelle, annan niille etusijan. Ja tällä hetkellä elämässä tapahtuu paljon kaikenlaista, asioita, jotka vaativat ja ansaitsevat etusijoja.
Lisäksi aion alkaa neuvotella sisäisen ääneni kanssa. Sillä on tapana nalkuttaa minulle tekemättömistä töistä. Aion opettaa sen kiittämään minua siitä, kun olen saanut jotain aikaan. Eiväthän tekemättömät työt koskaan lopu. Muistanhan minä ne nalkuttamattakin. Jos kerran muut eivät huomauttele, miksi minä siis huomauttelen itseäni? Itseensä voi ihminen vaikuttaa, muihin ei.
Huomattua kauneutta: talven hurmaavasti kuorruttamat metsän puut tien molemmin puolin.
Maailmani nyrjähti pahasti paikoiltaan, kun Lumikko pisti pillit pussiin! Ymmärrän hänen ratkaisunsa täysin, mutta silti en voi välttyä suurelta tyhjyyden tunteelta. Missä minä nyt käyn ajattelemassa? Samassa paketissa oli paljon mieluisaa, jota harvasta muusta blogista saa yhdessä paketissa.
VastaaPoistaSeuraamissani blogeissa tuntuu nyt tuulevan. Itse kukin miettii blogin pitämisen merkitystä, pohtii jopa lopettamista. Johtuuko se sitten siitä, että bloggareina on tultu tiettyy ikään. Parikin vuotta kun on kirjoittanut, alkaa väistämättä toistaa itseään, koska ainakaan minä en pysty uudistumaan samaa tahtia kuin kirjoitaminen vaatisi. Levy pyörii paikoillaan. Eikä elämässä edes aina tapahdu mitään sellaista, josta nyt niin erityisesti välittäisi kirjoittaa. Myöskään kaikesta ei voi/halua kirjoittaa. Olen saanut oman blogini kautta useamman ystävän, jotka olen nähnyt usein myös IRL ja uskon heidän pysyvän, vaikken kirjoitaisikaan ikuisesti. Siksikin tuntuu välillä siltä, etten tarvitse enää blogia noi samoin kuin ennen. Olen saanut sen kautta niin paljon hyvää, että se on jo melkein tarpeeksi.
No, vaikka tähän nyt syöksähti aikamoinen tilitys, en taida olla lopettamassa omaa kirjoitamistani. Se on minulle kuitenkin vielä tärkeä ilmaisukeino, enkä ole sellaista tyyppiä, joka tulisi kirjalilleeksi pelkästään pöytälaatikkoon. Muutan ehkä tyyliä yksinkertaisemmaksi, mutta toisaalta en usko että sekään on ihan tyydyttävä ratkaisu. Äh, en tiedä!
Tee juuri niin kuin kirjoitit! Anna aikaa myös muille elämäsi alueille, niin sitten voi joskus taas kirjoittaminenkin tuntua mielekkäämmältä. Mieluusti kuitenkin lukisin blogiasi edelleen!!!
Juuri näinhän se on, oli suorastaan yllätys itsellenikin, miten perinjuurin surkealta tuntui, kun Lumikko päätti sulkea bloginsa. Hänen bloggauksensa olivat hyvin herkullisia, joskus kepeitä, toisinaan vakavia ajatuksia herättäviä. Toisinaan suorastaan itkettäviä. Mutta juuri sellaista on elämäkin!
VastaaPoistaEnkä kyllä toki toivoisi itsekään, että kukaan muu kirjoittamistaan lopettaisi. Mutta ei sen saisi kenellekään muodostua taakaksikaan. Ei yhdeksi sellaiseksi asiaksi, joka "pitäisi tehdä". Kirjoittamisessa ihaninta on minusta juuri se, kun saavuttaa helppouden, tieynlaisen flown, ja silloin sanat vain valuvat itsestä ulos täysin pinnistelemättä.
Sitäpaitsi sanoit itsekin tärkeän pointin myös: minä rakastan kirjoittamista. Haluan tehdä sitä jossain muodossa, ja tällä hetkellä ei ole mikään suurromaani tekemässä tuloaan. Silloin pienikin kirjoittaminen suppean joukon silmille tuntuu sopivalta ilmaisukeinolta. Sopivalta ja tärkeältä.
Joten ei nyt sentään miettimättä laiteta pillejä pussiin Lumikon esimerkin mukaisesti. Mutta annetaan aikaa sille arvokkaalle arjelle. Ja sopivasti blogillekin.
Kiitos sanoistasi, Mirka! Kirjoitellaan ja lueskellaan :D
Pidemmän aikaa, kun lukee jonkun tekstejä, niistä vielä pitää ja pitää ihmisestä siellä tekstien takana niin se tuntuu tyhjältä, kun sitä tuttua "paikkaa" keskustella ei enää olekaan. Minäkin vähän mietin, että onpa hassua, että siihen reagoi niin voimakkaasti. Kuinka haikealta joku blogin sulkeutuminen voi tuntua. Kummallista, vaikka eihän se ole pelkästään "joku blogi" vaan kirjoittaja itse ja sanat, te muut lukijat. Se tuntuu vähän joltain pieneltä yhteisöltä..
VastaaPoistaMinulle blogi on aika kauan ollut sellainen, että päivitän kun siltä tuntuu. Kesäisin tuppaa päivitysväli venymään, vaikka silloin asiaa voisi olla enemmänkin. Silloin ei vaan jaksa olla sillä tavalla koneella. Eikä mulla aina ole mitään varsinaista asiaa, kunhan naputtelen.
Jatketaan! Kukin omaan tahtiinsa ;)
Niin, eihän se toisaalta ole yllättävää ollenkaan, että toisen häviäminen tuntuu pahalta, sillä blogissa ihminen näyttäytyy jopa enemmän omana itsenään kuin esimerkiksi vaikkapa työpaikalla, jossa usein arkiminää suojellaan. Tai sitä ei vain tulla paljastaneeksi. Saatamme siis tuntea esim. Lumikon paremmin kuin moni, joka ei blogista tiedä, ja luulee hänet tuntevansa. Ihmekös sitten, että ihmiseen kiintyy!
VastaaPoistaJa nyt kun itse menin moittimaan itseäni siitä, että kirjoittelen silloinkin, kun ei ole mitään sanottavaa huomaan, että pidän sellaisista blogikirjoituksista, joissa ei ole mitään ihmeellistä. Vain se, mitä on tehnyt, nähnyt tai mitä leiponut.
Äh, ehkä siis on parasta vain kirjoittaa silloin, kun mieli tekee ja sanoa, mitä silloin sanoa huvittaa. Eihän sitä aina itsekään etukäteen tiedä, mitä sieltä tulee.
Mutta jatketaan ja kiitos kommentista ja terveisiä Töppövillaan :D