Pakko kirjoittaa

Viime yönä oli minun päässäni villiä melskettä helinää ja helskettä. Sekä sisä- että ulkopuolella. Vieraana olivat nimittäin lainalapset katsomassa uutta sisarustaan ja hulinaa on ollut, sanokaamme, riittävästi.

Minä sen sijaan olen monesti yllättänyt itseni makaamasta valveilla vuoteellani ja muodostamassa päässäni lauseita. Kirjoitettavia lauseita. Viime yönä kuuntelin jostain kuuluvaa tasaista kumua ja päättelin, että syypää lienee katolta alas johtava syöksytorvi, joka yskii sisuksistaan lämmennyttä talvisäätä. Samalla mietin Miljonasateen Olkinainen-biisissä olevaa miestä, joka kertoo "Mutta minua ajaa pelko, ja mun on pakko kirjoittaa". Minua ei aja pelko, mutta huomaan, että eräs yksittäinen tarve minussa on yli muiden. Tarve kirjoittaa, suoranainen pakko. Huomaan, että olen hoitanut tuota tarvettani kirjoittamalla sähköposteja ja blogia. Nyt kun pieni ihminen vie aikansa elämästäni - jonka hänelle enemmän kuin mielelläni suon - kaipaan silti eniten kirjoittamista. Tämä siis tulee esiin siten, että muodostelen päässäni valmiita kirjoituksia ja lauseita öisin, kun lepään vuoteellani vauvan vieressä.

Nukkuva lapsi on kertakaikkisen kaunis. Viime yönkin katsoin pikkuneidon unta, suloisia pieniä kasvoja, jotka aika ajoin valaisi unen aiheuttama hymy. Tuntui hyvältä nähdä, että hänen olonsa unenkin sisällä oli turvallinen ja mukava. Tunsin kiusausta jättää yövalon päälle ja jäädä katselemaan pientä ihmettä. Niin monet vanhemmat ovat varmasti tehneet ja kukapa heitä siitä moittisi.

Nyt tunnen jonkinlaista harmistusta siitä, etteivät kaikki yölliset ajatukset, no, oikeastaan mitkään, jää muistiin ja kaikki "valmiiksikirjoitetut" lauseet haihtuvat olemattomuuteen. Oletan, etteivät kaikkien päät öisin kihise kuin muurahaispesät sanoja, jotka vaativat ulospääsyä. Toisaalta tiedän, että toisten kyllä kihisevät ja ainakin kihisisivät, jos olisivat estyneitä kirjoittamaan. Kuten vaikkapa Rooiboksen, joka on verbalisoinutkin kirjoittamisen tarpeensa. Siksi tavallaan sillä ei ole merkitystä, johtaako hänen uurastuksensa kirjan julkaisemiseen, vai ei, sillä onhan Rooiboksen kuitenkin pakko kirjoittaa. Kirjoittaminen tuo nautintoa itsessään, joskus matka voi olla ainakin yhtä tärkeä kuin määränpää. Vaikka toki minä toivon koko sydämestäni, että kustannussopimus hänelle aukeaa. Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että novellien saaminen julkaistuksi on hankalampaa kuin romaanien, tiedätteköhän te tästä asiasta paremmin, lienenkö oikeassa vai väärässä? Tämä ei ollut tarkoitettu lannistukseksi vaan kannustukseksi, minäkin mielelläni toki julkaisisin oman kirjan, mutta siitä ei ole kirjoitettu sivuakaan.

Onneksi sentään voi lukea. Yöllä oli aikaa miettiä myös lukemista. Näin lehdessä luettelon ensi vuonna julkaistavista romaaneista. Leena Krohnilta on tulossa uusi kirja. Yritän saada sen käsiini ja lukea. Hän käsittelee sanoja hienosti. Kuten Pasi Ilmari Jääskeläinenkin ja toki monet muutkin. Suomen kieli on vain niin itselleni rakas - olen varmasti kirjoittanut tästä aikaisemminkin. Niin ja vaikka näin sanonkin, tiedän omat puutteellisuuteni sen käytössä, etenkin kielioppi on aina ollut heikko kohtani. Itse sanankäytöstä olen saanut paljonkin kiitosta minua opettaneilta ihmisiltä, mutta punaisia merkintöjä on tekstiin kertynyt. Sanoma on mennyt tekniikan edelle. Taidan olla kärsimätön luonne. Ja niinhän minä tosiaan olen.

Tästä tuli ajatuksen virtaa suodattamattomana. Pahoittelen, muuhun ei nyt ole aikaa. Mutta ihanaa, että edes tähän. Helpottaa.

*Ihanaa uuttavuotta kaikille kaunokaisille lukijoilleni*