Merkityksellisyydestä

Kokevatkohan muut ihmiset hetkiä, jolloin kaikki tuntuu jotenkin erityisen merkitykselliseltä tai merkityksettömältä?

Katselin tänään pelkästään Ylen TV 1 -kanavaa, joka oli erityisen synkkä: kertomuksia sotalapsien hyväksikäytöstä (aivan kuin sotimisessa itsessään tai lasten riistämisestä omasta perheestään ja kotimaastaan ei olisi kylliksi); ohjelmaa siitä, miten sodan runtelemat isät runtelivat kotiin palattuaan myös lapsensa, filmatisointia menneiden aikojen kovuudesta.

Viimeisin ohjelma, jonka katsoin, kertoi suomalaissyntyisestä naisesta, joka Ruotsissa päätyi valokuvaajaksi. Hänen miehensä petti ja pahoinpiteli häntä, mutta koska oma isä katsoi tyttärensä runneltuja kasvoja ja totesi: "minkä jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako", ei nainen koskaan miestään jättänyt. Tarinan kertoja oli pariskunnan tytär Maja, joka eli 91-vuotiaaksi. Kun ymmärsin, että tarina oli tosipohjainen, ja  että aika oli jättänyt jo kertojatyttärestä Majastakin, minut valtasi hetkeksi syvä merkityksettömyyden tunne. Miten lyhyt aika meillä täällä onkaan ja mitä meistä lopulta jää?

Onneksi nämä hetket ovat lyhyitä. Enimmäkseen tunnen kuitenkin niitä hetkiä, jolloin ihmisyys tuntuu erityisen merkitykselliseltä. Ja olihan tarina samanaikaisesti täynnä merkitystä, vaikka aiheuttikin hetkellisen merkityksellisyyden puutteen kokijassa. Hän oli lojaali, rohkea ja vahva. Toki nykynaisen näkökulmasta sisäinen minäni huusi lakkaamatta: "jätä se mies, hae onni ja tasapaino muualta", mutta ajat olivat silloin hyvin toisenlaiset, elettiin 1900 - luvun alkupuolta. Hyvänen aika, siitä on oikeasti sata vuotta aikaa. Ajat muuttuvat, ihmiset eivät niinkään.

Vauva alkaa heräillä. Uusi tarina. Liikutun.