keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Mikä häpeä

Tänään sanomalehdessä kirjoitettiin suurin otsikoin kutakuinkin ikäiseni suomalaisen mieshiihtäjän kohtalosta. Häntä muistelivat muut hiihtäjät ja hänen doping-käryn jälkeen kirjoittamansa testamentti Suomen kansalle oli painettu lehteen uudelleen. Viesti tihkui vahvaa häpeän ja syyllisyyden tunnetta, niin riipivää, että se sai minut kyyneliin. Toivon, ettei miespolo kantanut tätä samaa häpeää sisällään kaikkia näitä vuosia ja antanut sen väkevöityä niin paksuksi, sameaksi ja mustaksi liejuksi, että se lopulta hukutti hänet.

En puutu hänen elämäänsä tämän enempää, sillä en tunne häntä. Olen äärimmäisen pahoillani siitä, että hänen puolisonsa ja lapsensa menettivät sen miehen, jonka he aikanaan tunsivat ja jota he rakastivat - aluksi vuonna 2001 ja sen jälkeisinä vuosina ja nyt toisen kerran, lopullisesti.

Vaikka miestä en tuntenutkaan, häpeän ja syyllisyyden tunteen minä tunnen. Nyt, jälkikäteen, lehdessäkin sanottiin, että kyse oli kuitenkin vain hiihtämisestä. Niin yritän sanoa minäkin itselleni nyt: kyse on vain elämästä. Kuten eivät hiihtäjänkään valinnat, eivät myöskään yksittäisen ihmisen valinnat useinkaan ole pelkästään omia valintoja. Niihin sekoittuvat muiden ihmisten toiveet ja tarpeet, ympäristön painostus. On tärkeää, että ihminen löytää itsestään voiman antaa anteeksi itselleen.

Lomani on alkanut, mutta en voi sanoa, että sen liikkeellelähtö olisi tapahtunut keveimmissä mahdollisissa merkeissä. Sunnuntaina minut saavutti suruviesti, lisäksi mielessäni ovat pyörineet ystäväpiirissä meneillään olevat ongelmat terveyden kanssa.

Toisaalta, lauantaina kuitenkin me kävelimme ystävättären kanssa eväiden kera meren rantaan. Upotin jalkani ihmeen lämpimään veteen ja katsoin, miten ystävä sukelsi pinnan alle ja ui sulavin vedoin hellivässä meren sylissä. Eväsleivät maistuivat huikean hyviltä ja mielen valtasi onni ja tasapaino. Ei ollut muuta kuin juuri se hetki, jolloin kaikki oli täydellistä.

4 kommenttia:

  1. Minäkin tulin pahoille mielin tuosta mieshiitäjän yllättävästä kuolemasta. Hänessä oli aina ollut mielestäni koskettavan runollisia ja innostuneita puolia. Läheisillekin niin raskasta...

    Harmi, kun sinulla on nyt ollut kaikenlaista huolta ja surua. Haluankin kertoa, että olen kovasti tykännyt aidosta, herkästä blogistasi. Kirjoitat ihanasti!

    Kauniitakin hetkiäkin jo onneksi ehdit lomallasi kokea... Suloisia, aurinkoisia lomapäiviä sinulle! :)

    VastaaPoista
  2. Todella surullinen kohtalo kyseisellä miehellä. Häpeä ja syyllisyys hänet varmasti särki: tällainenko mies minä olen. Hän ei muistanut enää, että virheidenkin jälkeen hänessä edelleen olisi asunut runollisuus ja innostuneisuus. Kukaan ei voi toista ihmistä pelastaa, jos tämä antaa itsensä upota.

    Samalla toki nuoren miehen kohtalo nivoutuu omassa lähipiirissä oleviin pelkoihin ja epävarmuuksiin - omiinkin.

    Mutta Mustikkatyttö: lämpimät kiitokseni sinulle kauniista palautteestasi, se innostaa minua kirjoittamaan edelleen.

    Minusta on aina tärkeää etsiä kauneutta - ja ennenkaikkea nähdä sitä ympärillään, pitää itsensä avoimena. Silloin onni voi löytyä pienistäkin hetkistä, kuten tavallisesta sunnuntaisesta päivästä meren rannalla. Paljon saavuttamiseen tarvitaan lopulta kovin vähän.

    Ihanaa kesää sinullekin, Mustikkatyttönen :D

    VastaaPoista
  3. Varmaankin syyllisyys ja häpeä estivät hiihtäjää pääsemästä kiinni elämään.

    Surullinen kohtalo.

    Jokainen tekee virheitä, pienempiä ja isompia, ja niistä saa ottaa opikseen ja jatkaa matkaa.

    Ulkoinen sanktio (esim. vankilatuomio) kestää aikansa ja sitten se on sovitettu. On lupa aloittaa puhtaalta pöydältä.

    Todella surullista, että syyllisyyden ja häpeän poltinmerkki voi kasvaa ihmiseen niin kiinni, että hän ei voi jättää mennyttä taakseen.

    Pitääkö sen aina mennä niin, että vuosikaudet media mässäilee ja sitten kun kuolo on korjannut (esim. oman käden tai itsetuhoisten elintapojen tähden), henkilö nostetaan arvoon arvaamattomaan? Ei se häntä silloin enää lämmitä.

    VastaaPoista
  4. Hoo Moilanen: Juuri näin, virheitä ei voi kukaan välttää tekemästä, ei pieniä, eikä suuria. Näin uskon tosiaan käyneen, poltinmerkin jääneen häneen niin, ettei hän hetkeäkään ole saattanut sen kipua enää unohtaa.

    Kunpa olisi jaksanut jättää kaiken taakseen ja aloittaa alusta. Tuki ja lämpimät sanat eivät tosiaan häntä enää tavoita.

    VastaaPoista