Vaiti ja vakavana

Ei se aina suju, elämä. Oikeastaan, kamppailen sen sujumisen kanssa jatkuvasti. Yritän hoitaa ne asiat, jotka on pakko hoitaa: siivoamisen, lapsen hoidon ja hänen tarpeidensa huomioimisen sekä ne arjen askareet, jotka ihmisen on pakko hoitaa, kuten vaikka roskien vieminen, ostosten teko ja laskujen maksu. Mihinkään muuhun ei ole minulla ei ole voimia. Tai no, voimia on hädintuskin pakolliseen.

Ehkä tähän elämänvaiheeseen kuuluvat velvollisuudet. Itsensä unohtaminen. En voi silti olla kaipaamatta asioita, jotka toisivat minulle lisävoimia niiden viemisen sijaan. Minusta tuntuu, että olen viemässä parisuhdettani karille hurjaa vauhtia, mutta en saa kurssia muutettua enkä tahtia hidastettua. Teen vääriä asioita ja suustani pulppuaa pahoja, huonoja ja ajattelemattomia sanoja. Pinnistelen kovasti, mutta parempaan en pysty. En tiennyt, että kykenen olemaan näin huono ihminen. Olen muuttunut itseni irvikuvaksi.

Se, että tilanne on tämä, ei muuta sitä seikkaa, että olen lapsestani hirvittävän onnellinen. Uskon vahvasti, että tämä oli minun viimeinen hetkeni saada lapsi ja koen sen ihmeeksi. Joka päivä tunnen vahvemmin kiitollisuutta ja ihmetystä siitä, miten tällainen onni kohdalleni sattui. On ihanaa, kun näen oman lapseni saavan minusta turvaa ja lohtua ja nauraa kihertävän, kun häntä huvitan. Hän peilaa onneksi minulle kuvaa, joka ei ole aivan niin ryvettynyt, kuin oma mielikuvani itsestäni.

Palaankohan enää koskaan entiselleni?