Minun on nälkä. Odotan kutsuhuutoa Mieheltä, jonka kanssa sovimme, että hän varoittaa minua etukäteen, kun ovat lapsien kanssa valmiit rantatumaan uimahallista ja siirtymään syömään. Kohta he joutuvat jo suuntaamaan kohti kotiaan toisella paikkakunnalla: kyllä, me elämme "vääränlaista" elämää.
Eräs läheiseni sattui pohtimaan ääneen, miten kapeat rajat ihmisille oikeastaan on asetettu elämisen suhteen. Ja kaikki tuntuu jotenkin saumattomasti ja suloisesti on kietoutuvan näiden sääntöjen ympärille. Jos ei noudata lausumattomia sääntöjä, ei sovi enää edes yhteiskunnan tietoteknisiin järjestelmiin. Näin kävi minulle, joka kävin sairaalan vastaanotolla. Siellä tiedusteltiin Miehen nimeä ja osoitetta. Kun ilmoitin, ettei miehen osoite ole sama kuin omani, seurasi kulmien kohottelua (etenkin, kun en muistanut heti osoitetta ulkoa - muistan minä omani kuitenkin). Kun tiedusteltiin suhteemme luonnetta, ilmoitin reippaasti meidän olevan avoliitossa. "Mutta", ilmoitti virkailija, "ette te voi olla, kun asutte eri osoitteissa". "Jaha", sanoin minä, "me emme sitten kai ole mitään".
Mutta olemme me muuta kuin emme mitään.
Uskokaa pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti