torstai 5. helmikuuta 2015

Haloo, lukeeko kukaan?

Lieneekö sillä väliä, lukeeko kukaan, kirjoittaminen sinänsä on arvo. Kuten lukeminenkin minulle nyt, kun olen ymmärtänyt uuden mobiiliteknologian ilot - kirjat, jotka voi viedä puhelimen mukana peittonsa alle iltaisin ja jotka valaisevat itse itseään. Tällä hetkellä luen kirjaa Lumilapsi, joka on minulle todella vaikeaa luettavaa, sillä se porautuu omiin entisiin ja nykyisiinkin kipupisteisiin. En aluksi ollut päästä alkua pidemmälle, mutta nyt olen jo edennyt yli kolmanneksen.

Oma lapsi on kasvanut uskomattoman paljon. Hän on oppinut puhumaan ja on jo melko taitava sanankäyttäjä. Hän saa minut nauramaan päivittäin letkautuksillaan, joskus tuore kyky ilmaista itseään saa kiteyttämään asiat äärimmäisen teräviksi. Kaupassa hän saa edelleen hymyjä ihmisiltä, koska on niin pieni. Olen edelleen kiitollinen jokaisesta hymystä, joka kertoo: sinä olet hyvä ja arvokas.

Kävimme Miehen kanssa ulkona syömässä kaksin. Menimme Thai-ravintolaan, jossa saimme erinomaista kookoskermaisaa ruokaa. Viereisessä pöydässä ruokaili äiti, jolla oli mukanaan ehkä n. 9 kk ikäinen poika. Vauva nukkui, mutta heräsi kesken äidin ruokailun. Tarjoilija, joka ei selvästikään tuntenut naista aiemmin, kysyi, saako pidellä vauvaa. Hän nosti vauvan syliinsä kuin aarteen, kehui pojan ihanuutta suomeksi ja leperteli thain kielellä jatkoa, joka selvästi oli jotain yhtä ylistävää. Täkäläinen tarjoilija tuskin olisi uskaltautunut moiseen, vaikka tilannetta oli mieltälämmittävää seurata sivusta. Äiti sai ruokailla rauhassa ja vauva nautti saamastaan huomiosta. Mietimme Miehen kanssa kulttuurien eroja ja niiden syitä. Sanoin, etten enää ihmetellyt, miksi suomalaiset haluavat Thaimaahan vanhuuden päiviään viettämään. Minä en ole koskaan käynyt Thaimaassa.

Talvi ei ole tänä vuonna oikein tullut, kuten se ei tullut viime vuonnakaan. Tutkijat ovat todenneet, että kaikista maailman kolkista juuri Suomessa lämpötila on kohonnut eniten. Tuntuu oudolta, että jopa lumen pysyminen maassa tuntuu vaivalloiselta. En silti voi väittää, että olisin mikään talvi-ihminen, kylmyys kammottaa minua. Helpotusta en kuitenkaan uskalla lämpimästä talvesta tuntea, eihän tämän tällaista pitäisi olla. Huono omatunto painaa. Tänään kaupan kassalla vierelläni ostoksiaan pakkasi hippityttö, jolla ei ollut mitään eläinperäistä ostoksissaan. Teki mieli alkaa selitellä omia ostoksiaan. Pakkasin kuitenkin hiljaa. Pientä lohtua toi uskollinen kauppakumppanini, itse tehty tilava kangaskassi. Jotain sentään.

Seuraavaksi nukun. Seinän takana on uusi naapuri. Kolinat ovat nyt toisenlaisia. Lapsikin kysyi, mikä ääni. Piti selittää, että siellä elää uusia ihmisiä, joiden mukana tulevat uudenlaiset elämisen äänet.

Vesa-Matti Loirikin on jo vanha mies.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti