Kaikki uusiksi

Muutin blogin ulkonäköä, koska koko elämä on tämän blogin aikana muuttunut aivan toisenlaiseksi. Elin pikkukaupungin sinkkuelämää tosin paljon pidemmillä helmoilla ja pienemmällä hiuspilvellä kuin sarjassa. Mutta kuitenkin. Omaehtoista, vapaata ja villiä sinkkuelämää. Olen iloinen, että otin siitä kaiken irti ja ennenkaikkea, että minulla oli vastaavassa tilanteessa oleva ystävä, jonka kanssa muodostimme pahan parin, joka osasi nauttia kaikesta siitä, mitä vapaus tarjoaa. Vaikka nyt nepalilaisesta ruoasta, esimerkiksi.

Sitten tosiaan löytyi mies, ja nopeassa tahdissa perhekin siinä kasvoi. Nyt sitä ihmetellään, että tässä on nyt sitten nelikymppisyys, ikänäkö ja yksivuotias taapero iloisessa paketissa. Naamanahka alkaa roikkua ja oma olemus näyttää peilistä katsoen vähän samalta kuin kaljurottien, joista näin luonto-ohjelman eilen telkkarista.

Asiathan tulee kuitenkin nähdä näin: olen iloinen siitä, että sain lapsen, vaikka ikää jo onkin. Ja iästä voi olla iloinen, koska on saanut elää. Kaikki rypistyvät ennemmin tai myöhemmin, joten mitäpä sitäkään suremaan. Lapset nyt häpeävät ennen pitkää äitejään kuitenkin, ryppyjä tai ei.

Sitten muuta yleistä raportoitavaa:

Kadun toiselle puolen on muuttanut uusia ihmisiä. Eilen näin pariskunnan mieshenkilön. Oletan hänen olevan parisuhteessa, koska hän pesi ikkunaa ulkopuolelta ikkunanpesuspraypullo aseenaan. Hän oli pukeutunut hipsterinomaisesti, hänellä oli myös paksusankaiset silmälasit nenällään. Suupielessä roikkui savuke, joka hivenen rikkoi hänen imagoaan. Ja lisäksi siis vielä rätti ja spraypullo. Lisähavaintona uudesta naapurista totesimme yhdessä Miehen kanssa sen, että myös heillä sammuivat valot Earth Hourin ajaksi. Emme aluksi olleet varmoja, olivatko he vain pois kotoa, mutta pidin asuntoa silmällä ja todentotta, kun Earth Hour päättyi, valotkin syttyivät. Tästä uudet naapurit saivat luonnollisesti meiltä runsaasti plussaa ja lisäkiinnostavuutta.

Niin että ei muuta kuin tervetuloa uudet naapurit tänne rutinoituneiden ja perheellistyneiden naapurikyttääjien viereen. Toivottavasti tuotte lisää mielenkiintoa elämäämme.

Minä en ole ankka

Luin äsken Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogia. Se on oikea hyvän tuulen blogi, jossa naislääkärisihminen kertoo kokemuksistaan elämässä. Hän elää taatusti paljon villimpiä viisikymppisvuosia, kuin minä tulen elämään pienen tyttären kanssa. Hänen lapsensa ovat jo aikuisia.

Tänään blogissa kirjoitettiin hammaslääkäristä ja kirjoittaja paljasti suudelleensa erästä hammaslääkäriään. Minä en ole koskaan suudellut hammaslääkäriä (enkä mitään muutakaan lääkäriä sen puoleen). Sellaisesta suorituksesta voisi oikeastaan olla vähän ylpeä, sillä silloinhan suun terveyden ammattilainen olisi suostunut läheiseen kontaktiin kanssasi. Et siis voisi olla lääketieteellisessäkään mielessä kovin kuvottava. Ei toki muussakaan mielessä, jos kerran hammaslääkäri saisi päähänsä suudella. Mielellään tällainen ei tietenkään tapahtuisi hoitotapahtuman yhteydessä.

Eräs hammaslääkäri, jolla joskus kävin, oli ammatilataan hammaslääkäriyden lisäksi myös hypnoterapeutti. Hän joskus ehdotti, että menisin hänen hypnotisoitavakseen. Mutta eihän sellaisesta ajatuksesta mitään tule, minä pelkään hammaslääkäreitä niin paljon, ettei minkäänlainen luottamuksellinen hypnoosi olisi mahdollinen. Jos vaikka menisi hyponoosiin, hänhän voisi käyttää avutonta tilaani hyväkseen ja porata. Ihan huvikseen. Uskokaa pois, hammaslääkärit nauttivat siitä.

Olen kerran kyllä ollut hypnotisoijalla. En kokenut siellä kyllä minkäänlaiseen tilaan vajoamista. Luulen olevani liian kontorolloitu ihminen moiseen, minulla on aina tarve olla kaikessa tilanteen tasalla. Hypnotisoituminen edellyttäisi heittäytymistä. En taida osata ja uskaltaa sellaista.

TV:ssä on pyörinyt mainoksia uudesta hypnotisointiohjelmasta, jossa Minttu Mustakallio ja Hissu Hietalahti esittävät ties keitä, muita kuin itseään. Ihmiset uskovat, koska ovat hypnoosissa. Minusta ei ole moisen ohjelman katsojaksi. Minulla on yliherkkä myötähäpeän tunne. Tuskin kykenisin lukemaan enää edes Aku Ankkaa, sille pololle kun käy aina lopulta kämäisesti.

Minttu Mustakallion tähdittämä Klikkaa mua sen sijaan saa jatkoa. Aion katsoa. Hänen hahmoonsa oli helppo samaistua ensimmäisellä tuotantokaudella, sillä olin itsekin kokeillut nettideittailua yhtä huonolla ja hupaisalla menestyksellä. Harkitsin jopa kirjan kirjoittamista kokemusteni perustella, mutta sitten niistä olikin tehty TV-sarja. No, tokikin koin kaikkea erilaista, mutta koinpa kuitenkin.

Sellaisen vinkin voin miehille antaa, että älkää käyttäkö niitä mokkasiineiksi kaiketi kutsuttuja miesten (=pappojen!) kenkiä. Sellaisia käyttämällä ei voi pokata ketään alle 70-vuotiasta.