Minä odotan

Noniin.

Olen monesti aikonut kirjoittaa. En vain tiedä, mistä ja miten. Olen nyt äitiyslomalainen ja olo muistuttaa (melko pulskaa) astronauttia lähtölaskennan aikaan. Menossa kohti suurta ja tuntematonta melkoisen kokemuksen kautta. Samaan aikaan oman odotukseni kanssa olen alkanut arvostaa kaikkia äitejä enemmän (ja arvostin heitä kyllä aikaisemminkin) - eniten omaa äitiäni. Alan ymmärtää, millaisia voimia häneltä on vaatinut olla puuttumatta asioihini, sillä hän on minua kohtaan kovin suojelevainen. Kukapa äiti ei olisi. Nyt hän on jo huolehtinut siitä, olenko pakannut sairaalakassin - en ole.

Mitä minä sitten teen? Hetkittäin havaitsen jotain todellisuudesta: sen, että vaaliehdokkaat on asetettu, sen että kaupungit tekevät epätoivoisia ja liian hätäisiä päätöksiä säästöistä, jotka eivät pitkällä tähtäimellä tule onnistumaan. Katselen TV:tä, viimeksi ohjelman kahdesta näyttelijämiehestä, jotka kohtasivat yli 30 vuoden tauon jälkeen. He olivat molemmat hyvien miesten oloisia. Toivoin heille pitkää elämää, sitäkin, että toisen haave jostain yhteisestä projektista kaikkien vuosien jälkeen vielä toteutuisi. Surin sitä, että toinen oli tupakoinut itselleen keuhkoahtauman ja hakenut eläkettä teatterityöstään.

Enimmäkseen kuitenkin ajattelen lastani. Ajattelen häntä ja tunnen hänet. Aina välillä jalkojeni päällä lepäävä kannettava tärähtää sisältä tulevasta potkusta. Hän on vahva niin pieneksi ja avuttomaksi. Vatsa liikkuu, kun hän vaihtaa asentoa yhä ahtaammaksi käyvässä yksiössään. Kohta minä en enää voi majoittaa häntä ja hänen on vaihdettava ympäristöään vedestä ilmaan. Kylmään, kohisemattomaan kirkkauteen. Minä olen kutonut hänelle lämmikettä. Minä odotan häntä kaikissa mahdollisissa merkityksissä. Hän on minulle tuntematon ja kallis. Aarre aaltoilevan vatsakumpuni alla. Minun on vaikea ajatella yhtään mitään muuta. Syntymä on niin lähellä. Olen huolissani siitä, peloissanikin, molempien puolesta.

Radiossa puhuu Kylli-täti. Ihmisiä. Elämiä.

Ihmeitä.

Leutoutta ja murinaa

Tänään oli lämmintä. Yhtä lämmintä kuin kesäpäivinä tänä kesänä. Ei siis kovin, mutta melko. Kävin ruokaostoksilla. Oli jo hämärää, syksyn saattoi aistia vain ajankohdan pimeydestä. Minä mietin lähtiessäni, etten jaksaisi pukea sukkia. Ja sitten: miksi pukisin, ulkonahan on lämmin. Niin minä matkasin sandaaleissani, varpaat paljaina. Ei palellut. Jalka tosin kastui hieman, sillä jäätelöpakettia valitessani satuin seisahtumaan pakastealtaasta lattialle valuneeseen lätäkköön. Keskityin kuitenkin jäätelön valitsemiseen huolella, sillä Mies saapuu huomenna ja minusta on hauskaa yllättää hänet uusilla jäätelömauilla. Tehtävä tosin muuttuu koko ajan vaikeammaksi, sillä lähes kaikki paketit on jo käyty läpi, paitsi ne, joista hän ei pidä. Tummaa suklaata on myös, vanhemmat toivat sitä tuliaiseksi naapurimaasta (toivat he kuohuviiniäkin, mutta siitä ei ole minulle vähään aikaan iloa - joskus taidettiin tosin synnärillä tarjota kuohuviiniä tuoreille vanhemmille, vaan niin ei enää toimita...). Näin komea paketti on tässä tuliaishasselpähkinäsuklaassa.

Kun palasin kaupasta, oli jo todella pimeää ja kaupungin kadut tyhjät. Takanani nopeaa tahtia taivaltava itsekseen muriseva mies sai minut pelon valtaan. Oli helpottavaa kääntyä kadunkulmasta näkymättömiin, sitten omaan pihaan ja sulkea kotiovi takanaan.

Tämä saattoi hyvinkin olla vuoden viimeinen lämmin ilta.

Puu varistaa kanelinkukkia

Kun olen jonkinlaisessa henkisessä hätätilassa elämässäni, alan kiinnittää huomioni yksityiskohtiin. Toimenpidehuoneessa huomaan lattialle pudonneen verisen harsotaitoksen ja kenties vedellä ohentuneen veren aiheuttamat kuivuneet epämääräisen muotoiset teräväreunauset tahrat lattiassa. Ne muistuttavat mustetahratestiä. Ohimenevä ajatus siitä, eikö moisia siistitä potilaiden välillä, sitten keskittyminen selviytymiseen.

Puudutusneula polttaa kuin ampiaisen pisto. Puristan vasemmalla kädellä oikeaa käsivarttani aiheuttaen kipua. Teen sen, jotta kykenisin olemaan liikkumatta ja äänettä. Valkoinen mykkä kiviseinä on hyvin lähellä edessäni. Totean tasaisella äänellä piikin tekevän kipeää. En kuitenkaan valita enkä liiku.

Luotan kirurgiin. Kun hän puhuu minulle, hän hakeutuu katsekontaktiin. Hänen äänensä on rauhoittava ja lempeä, ikään kuin hän puhuisi lapselle tai olisi hartaasti uskovainen. Tässä tilanteessa koen sen lohduttavaksi. Myös sairaanhoitaja on mies, harmaantunut jo, nähnyt ties mitä.

Kotona luen Austerin Näkymättömän loppuun. Kirja on melko hurja siihen nähden, mitä olen Austerilta aiemmin lukenut. Pidin siitä kyllä kovasti. Kesken on vielä Vuoden mutsi, mutta kirja ei olekaan sen kaltainen, että se vaatisi lukemista heti ja alusta loppuun.

Vatsassani tuntuva liike on muuttunut määrätietoisemmaksi ja vahvemmaksi, ja tekee minut hyvin onnelliseksi. Tänä aamuna toipilaana lauleskelin hänelle vuoteessa. Omasta lapsuudesta nousee sävelmiä ja tämän minä päässäni kuulin, kun lauloin hänelle Lounatuulen laulun.

Syksyn satoa

Minä sain Rooibokselta blogitunnustuksen. Aivan mahtavaa, *kiitos*. Tarkoitus oli antaa tunnustuksia blogeille, mutta tunnustuksia on jo kovasti jaettu, joten ehkäpä minä vain tyydyn kertomaan jotain blogeista, joita seuraan tai joita olen seurannut. Taitaa olla tapaistani etsiä jokin vaihtoehtoinen tapa toteuttaa asioita.

Oli miten oli, eräs lempiblogeistani oli nyttemmin sulkeutunut Meijerielämää. Sen kirjoittajalta, Lumikolta, sain jopa jotakin konkreettista: palkintona musiikkiäänestykseen osallistumisesta Lumikko lähetti minulle CD-levyn, jonka kappaleet hän oli itse valinnut. Minusta oli äärimmäisen jännittävää saada postissa jotain käsinkosketeltavaa tuntemattomalta ihmiseltä, joka toisaalta tekstiensä vuoksi tuntui hyvin läheiseltä. Oli jännittävää nähdä CD:n kannessa hänen kirjoittamaansa tekstiä ja kuunnella hänen valikoimiaan biisejä. Kuten on mielestäni jännittävää lukea ihmisten valikoimia sanoja, jo pelkästään tapa kirjoittaa kertoo ihmisestä paljon. Saatikka se, mitä hän kirjoittaa. Väistämättä kirjoittaessaan joutuu antamaan itsestään paljon. Siksi pidän kirjailijoita rohkeina: vaikka tarina sinänsä olisi täysin fiktiivinen, on se kuitenkin suoraan kirjailijan yksityisistä ajatuksista ammennettu ja siten osa häntä.

Jos kaipaa rauhallisen unelmoivaa, pysähtynyttä tunnelmaa ja elämän kauneuden muistamista, kannattaa vierailla blogeissa Pieni vihko ja Sivukujilta. Molemmat naiset ovat kirjoituksissaan eteerisiä, älykkäitä ja lämpimiä. He käyttävät kuvia sanojensa tukena. Pidän molempien kuvista ja teksteistä kovasti. Jos heidän bloginsa pitäisi kuvata värinä, sanoisin heille todennäköisesti saman värin, mutta siitä ehkä kaksi eri sävyä.

Mitä kuviin tulee (omassa blogissanihan kuvia ei juuri ole, syynä puhtaasti se, että olen itse aivan surkea kuvaaja), uusi blogituttavuus, jossa on aivan hurmaavia kuvia on Välipala-automaatti. Nimensä mukaan blogi esittelee välipaloja äärimmäisen kauniisti kuvattuna. Tuskin mikään oma välipalani on niin kuvauksellinen. Jopa Mies sanoi kuvia nähdessään, että hän mielellään söisi kuvatun kaltaisia välipaloja minun toimittamanani. Niin söisin kyllä minäkin.

Kirjablogeista lemppareitani ovat Järjellä ja tunteella ja Lumiomena. Molemmat kirjoittajat ovat hyvin tunneälykkäitä ja lämpimiä naisia (niin - näin hassusti sitä lukee ihmisten ihmisyyden rivien välistä). Kirjablogithan ovat mainio lähde esimerkiksi lahjakirjojen mietiskelyyn ja tietysti siihen jos kaipaa omaa luettavaa. Viimeksi lisäsin lukulistaani kirjailijan, joka on Lumiomenan Katjan ystävätär, sillä täytyyhän sitä nyt Katjan ystävän kirja lukea. Saihan myös Pasi Ilmari Jääskeläinen runsaasti uusia lukijoita nimenomaan kirjablogien kautta. Ja ensi vuonna on odotettavissa uutta tuotantoa...

Olkoon tämä ensimmäinen osa blogiesittelyjä-sarjassani. Näitä on tulossa lisää, mutta en halua uuvuttaa teitä kerralla enempää. Ja todettakoon, ettei kyseessä ole mikään paremmuusjärjestys, koska kaikki blogit, joita seuraan, ovat tietenkin niitä parhaita :D.

Nyt suuntaan huomioni toviksi johonkin muuhun. Palataan kuulkaa asiaan, kun on lisää raportoitavaa.

Ai niin, WC on jo melkein valmis...