Lumikolla oli blogissaan kysely kaikkien aikojen rock-klassikkojen Top 10 -luettelosta. Tein sinne omankin pikaisen arvioni, sillä tuollaisen luettelon työstämiseen voisi helposti kuluttaa vaikka miten paljon aikaa. Ja joka päivä luettelo eläisi, sillä tunnelma olisi erilainen, oma olotila vaikuttaa musiikkivalintoihin. Miten siis edes teoreettisesti voisi olla mahdollista muodostaa mitään pysyvää luetteloa? Oli miten oli, itse pohtiminen oli hauskaa ja jätti aivot jukebox-moodiin.
Musiikkimietelmieni myötä putosin muistelmaan Provinssirockista vuonna 1988. Vettä satoi tolkuttomasti ja telttakin oli vettä puolillaan: siihen puoliskoon majoitimme serkkupojan ja hänen ystävänsä, jotka olivat niin päissään, etteivät kärsineet vesipatjastaan. Jostain kumman syystä en juuri muista muita esiintyjiä kuin Juliet Jonesin Sydämen - Helppo elämä on tosiaan vieläkin sykähdyttävä biisi ja Sielun veljet, silloin heidän pitkät hiuksensa olivat pään päällä sellaisilla sykeröillä ja voi miten somia poikia he olivat.
Siihen aikaan poikaystävälläni oli vaarilta peritty venäläinen käsisäätöinen kamera, jolla hän napsi kuvia Hectorista, Kauko Röyhkästä ja Eppu Normaalista tuona samaisena vuonna. Hyviä kuvia kameralla saikin! Tai ehkä poikaystävä oli vain hyvä kuvaaja. Nykyisin hän selaa sormellaan hipaisemalla kännykästään kuvia perheensä pikkuisista, toisinaan puhelin pullauttaa sisuksistaan kokonaisen videoclipin. Isän lämmin innostus jälkikasvustaan on kertakaikkisen somaa katsottavaa, yhtä sykähdyttävää kuin hänen esittämänsä tallenteet. Ajat ovat tosiaan muuttuneet monessa suhteessa. Mutta edelleen muistan hänet, kun kuulen Kate Bushia, enkä saata olla pahoillani hänen kanssaan viettämistäni vuosista, edelleen hän saa hetkessä minut minut nauramaan.
Voi voi, nyt taas pullahti jostain menneisyydestä mieleen bändi, jonka biisin olisi voinut hyvin luetteloon lisätä, nimittäin Keba. Muistatteko tämän: "Rakkaani, missä sinä viivyt, kesä Esplanadin on kovin lyhyt?" Kesä Espalla - se on biisin nimi. Aika legendaarinen sekin. Niin ja voi: Pienet miehet ja Viis laiskaa auringossa!
Sen minä teille lahjoitan tämän kirjoituksen lopuksi. Voi, minä olin silloin vielä teinityttö, mutta kaikki palaa elävästi mieleen, tunnetilat, muutto poikaystävän kanssa Vantaan Korsoon, kaikki! Ja biisi on edelleen loistava.
tiistai 28. joulukuuta 2010
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Ote tapaninpäivästä
Nukun pitkään ja vitkastelen vuoteessa, vaikka alaselkä tuntuu särkyiseltä. Se on kivulias ja vähän tukkoinen, niin kuin joku olisi täyttänyt ilmapallot selkärangan molemmin puolin. Painan puhelimen torkkuvalintaa useamman kerran, ennen kuin avaan verhot. Katson alas pihaan ja totean todeksi sen, mitä eilen TV:n sääennusteessa sanottiin: lumipyryä, kertymä voisi olla jopa enemmän kuin kaksikymmentä senttiä. Lumi sataa pieninä hiutaleina, joten sade ei näytä kovin runsaalta, vaikka se sitä onkin.
Kävelen portaat alas alakertaan. Kun pesen hampaitani WC:ssä, kuulen ulkoa kolahduksia. Arvaan, että joku tekee lumitöitä. Sullon yöpaitani housunkauluksesta sisään ja heitän ylleni villatakin, jotta näyttäisin pukeutuneemmalta. Palmikoin hiukseni niskaan, valmistaudun siihen, että tarjoukseni hyväksytään ja avaan oven. Näen pyryn seassa lunta työntelevät kahdet tutut kasvot ja tervehdin. Kysyn: "Tarviitteko apua?". Minulle osoitetaan heti lähin lumen työnnin, joten joudun myöntämään, etten ole vielä pukeutunut, mutta lupaudun apuun ja pukeudun niin nopeasti kuin kykenen, etten vaikuttaisi vitkastelevalta.
Vedän talvitakin hupun pipon yli, sillä muutoin huppu keräisi lunta kuin ämpäri ja kastuisi läpikotaisin - kaikki kastuisi, niska ja hiuksetkin. Lainaan naapurin lumentyönnintä ja olen salaa hyvilläni, ettei sen lapaan mahdu kovin paljon valkeaa puuteria, jaksan hyvin heitellä täysiä työntimellisiä lunta jo valmiiksi korkeiden kasojen päälle. Parvekkeelta alas työnnettävästä lumesta kuuluu miellyttävän pehmeä ja raskas humpsahtava ääni, kun se putoaa reunan yli. Lunta sataa koko ajan lisää, ja kun piha on kertaalleen puhdistettu, on uusi valkea peite jo sentin paksuinen. Kun hetken kuluttua vien roskapussin reinot jalassani, saavat ne nenälleen valkean kuorrutteen, maassa on lunta taas jo pari senttiä lisää.
Minä keitän itselleni kupillisen joululahjaksi saamaani glögiteetä. Minulla on uusi punainen kuminen teepallo. Katson, miten kuuma vesi saa muutamia teenlehtiä karkaamaan teepallon rei-istä kupin pohjalle. Ehkä joku osaisi niistä lukea minun kohtaloni, mutta en ajattele asiaa enää kun juon teetä. Maistelen mausteiden makua ja syön paahtoleipää. Kääntelen jouluaattona ilmestyneen sanomalehden sivuja, en ole ehtinyt lukea sitä aikaisemmin. Katseeni osuu kuolinilmoitukseen, jossa nimi vaikuttaa lapsen nimeltä. Katson syntymävuoden. Se on 2005. Luen muistokirjotuksen, se on ote Tehosekoittimen kappaleesta Hetken tie on kevyt. Silmät kyyneltyvät. Näen edessäni nuoren isän ja äidin, joiden joulu on murskana, enkä voi olla itkemättä.
Ajattelen jääpalaa, joka nesteeseen pudotessaan halkeaa siten, että napsahduksen voi kuulla. Ajattelen sanoja, joita itsekin olen toivonut sanomattomiksi; tekoja, joita ei voi tehdä tekemättömiksi. On murheellista, miten usein ihmiselämässä jokin peruuttamattomasti särkyy.
Kävelen portaat alas alakertaan. Kun pesen hampaitani WC:ssä, kuulen ulkoa kolahduksia. Arvaan, että joku tekee lumitöitä. Sullon yöpaitani housunkauluksesta sisään ja heitän ylleni villatakin, jotta näyttäisin pukeutuneemmalta. Palmikoin hiukseni niskaan, valmistaudun siihen, että tarjoukseni hyväksytään ja avaan oven. Näen pyryn seassa lunta työntelevät kahdet tutut kasvot ja tervehdin. Kysyn: "Tarviitteko apua?". Minulle osoitetaan heti lähin lumen työnnin, joten joudun myöntämään, etten ole vielä pukeutunut, mutta lupaudun apuun ja pukeudun niin nopeasti kuin kykenen, etten vaikuttaisi vitkastelevalta.
Vedän talvitakin hupun pipon yli, sillä muutoin huppu keräisi lunta kuin ämpäri ja kastuisi läpikotaisin - kaikki kastuisi, niska ja hiuksetkin. Lainaan naapurin lumentyönnintä ja olen salaa hyvilläni, ettei sen lapaan mahdu kovin paljon valkeaa puuteria, jaksan hyvin heitellä täysiä työntimellisiä lunta jo valmiiksi korkeiden kasojen päälle. Parvekkeelta alas työnnettävästä lumesta kuuluu miellyttävän pehmeä ja raskas humpsahtava ääni, kun se putoaa reunan yli. Lunta sataa koko ajan lisää, ja kun piha on kertaalleen puhdistettu, on uusi valkea peite jo sentin paksuinen. Kun hetken kuluttua vien roskapussin reinot jalassani, saavat ne nenälleen valkean kuorrutteen, maassa on lunta taas jo pari senttiä lisää.
Minä keitän itselleni kupillisen joululahjaksi saamaani glögiteetä. Minulla on uusi punainen kuminen teepallo. Katson, miten kuuma vesi saa muutamia teenlehtiä karkaamaan teepallon rei-istä kupin pohjalle. Ehkä joku osaisi niistä lukea minun kohtaloni, mutta en ajattele asiaa enää kun juon teetä. Maistelen mausteiden makua ja syön paahtoleipää. Kääntelen jouluaattona ilmestyneen sanomalehden sivuja, en ole ehtinyt lukea sitä aikaisemmin. Katseeni osuu kuolinilmoitukseen, jossa nimi vaikuttaa lapsen nimeltä. Katson syntymävuoden. Se on 2005. Luen muistokirjotuksen, se on ote Tehosekoittimen kappaleesta Hetken tie on kevyt. Silmät kyyneltyvät. Näen edessäni nuoren isän ja äidin, joiden joulu on murskana, enkä voi olla itkemättä.
Ajattelen jääpalaa, joka nesteeseen pudotessaan halkeaa siten, että napsahduksen voi kuulla. Ajattelen sanoja, joita itsekin olen toivonut sanomattomiksi; tekoja, joita ei voi tehdä tekemättömiksi. On murheellista, miten usein ihmiselämässä jokin peruuttamattomasti särkyy.
Ikuisuus, yksi huokaus vain,
yksi yö kuin koko elämä,
tuoksussasi keväät tuhannet.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan,
ei mikään meitä erota,
ja hetken tie
on kevyt kaksin kulkea
Valaistaan pimeitä talven öitä
Palasimme juuri lapsuudenkodista vatsa pullollaan herkkuja. Tein todella, kuten ennalta suunnittelin, oikein vanhanaikaista sekahedelmäkeittoa. Pussin valmistusohjeessa hedelmiä pyydettiin keittämään 20 minuuttia, mutta päädyin keittämään niitä tunnin, sillä halusin niiden pehmenevän kunnolla. Kanelitangot antoivat miellyttävän pehmeän kanelin aromin, sitruuna sopivasti kirpeyttä. Päälle aimo kasa vaniljavaahtoa. Nostalginen joulujälkiruoka uudella twistillä. Maistui ainakin isälle ja äidille.
Kotiin palattuani ihailin naapurin pihaamme sytyttämiä kynttilälyhtyjä. Niitä roikkui talven huurruttamien käkkyräisten omenapuiden oksien lomassa, ystävän varta vasten hitsaamassa lyhtytelineessä, maassa jäälyhdyissä omat lepattavat liekkinsä. Sytytin kaikki omat lyhtynikin palamaan. Kuulin myös viereisen oven käyvän ja menin kurkkimaan, syttyikö lyhtyjä vielä lisää. Kyllä vain. Laskimme yhdessä lepattavat liekit puutalopihapiirstämme: 1, 2, 3 ... 20! Kaksikymmentä pikku tulta talven pimeydessä, pientä valoa ja lämpöä tähän pimeyteen. Siellä me sitten seisoimme hyvän tovin, nautimme siitä, että pakkanen oli laskenut leppoisan mietoihin kymmenen asteen lukemiin, jotka sallivat pelkän seisoskelun ja ihailun talvitakissa ja Reino-tossuissa.
Joululahjoista perhepiirissä paljastuneet kirjat herättivät hilpeyttä. Perheen taiteilija sai kaksi taidetta käsittelevää kirjaa, mutta niiden lisäksi lahjakääröistä paljastuivat Pulkkisen Totta (jonka sain minä); Rimmisen Nenäpäivä; Salmisen 27 Eli kuolema tekee taiteilijan ja itse kälylle lahjoittamani Raevaaran En tunne sinua vierelläni, jonka bongasin Runeberg-ehdokkaiden luettelosta ja joka vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Kirjat varmasti kiertävät koko lukupiirimme, joten luettavaa riittää.
Veljeni ennustikin Riikka Pulkkiselle pari kuukautta sitten kansainvälisten mahdollisuuksien avautumista nuorena naiskirjailijana Sofi Oksasen avaamissa väylissä, saa nähdä miten käy. Minä itse suosin häpeämättömästi suomalaista kirjallisuutta, se on sellaista hengen lähiruokaa. Toki minä ulkomaisiakin kirjoja luen, mutta ensisijaisesti suomalaisia. Ja samaan hengenvetoon voisin kai jakaa kiitosta kirjallisuuden kääntäjille, sillä kääntäjänhän on tavoitettava kirjan henki ja sielu ja saatava samat nyanssit ujutettua rivien väliin, kuin mitä kirjailija sinne on oman kielen sanoissa piilottanut ja se vaatii monimutkaista ymmärtämisen ja sanallisen välittämisen taitoa. Onneksi meillä on maassamme lahjakkaita ihmisiä - monella kielellä.
Joululahjat olivat tänäkin vuonna aivan ihania: kuumassa vedessä aukeavia teekukkia, ja vaikka mitä teehen liittyvää, tummia suklaita, rommia, makeisia, termospullo ja viinidecanter - hedonismini ei ole selvästi jäänyt ystäviltäni pimentoon :D Puhumattakaan aivan huikean kauniista pitkävartisista pitsivillasukista, voi miten herkät ja mikä vaivannäkö vain minua varten!
Oijoi, huomenna vielä jouluruokaa, sitten alkaa arki. Hotkin juuri viisi vihreää kuulaa peräjälkeen, oloni alkaa tuntua jokseenkin samanlaiselta: vihertävältä, pyöreältä ja sokeroidulta. Ah joulua.
Kotiin palattuani ihailin naapurin pihaamme sytyttämiä kynttilälyhtyjä. Niitä roikkui talven huurruttamien käkkyräisten omenapuiden oksien lomassa, ystävän varta vasten hitsaamassa lyhtytelineessä, maassa jäälyhdyissä omat lepattavat liekkinsä. Sytytin kaikki omat lyhtynikin palamaan. Kuulin myös viereisen oven käyvän ja menin kurkkimaan, syttyikö lyhtyjä vielä lisää. Kyllä vain. Laskimme yhdessä lepattavat liekit puutalopihapiirstämme: 1, 2, 3 ... 20! Kaksikymmentä pikku tulta talven pimeydessä, pientä valoa ja lämpöä tähän pimeyteen. Siellä me sitten seisoimme hyvän tovin, nautimme siitä, että pakkanen oli laskenut leppoisan mietoihin kymmenen asteen lukemiin, jotka sallivat pelkän seisoskelun ja ihailun talvitakissa ja Reino-tossuissa.
Joululahjoista perhepiirissä paljastuneet kirjat herättivät hilpeyttä. Perheen taiteilija sai kaksi taidetta käsittelevää kirjaa, mutta niiden lisäksi lahjakääröistä paljastuivat Pulkkisen Totta (jonka sain minä); Rimmisen Nenäpäivä; Salmisen 27 Eli kuolema tekee taiteilijan ja itse kälylle lahjoittamani Raevaaran En tunne sinua vierelläni, jonka bongasin Runeberg-ehdokkaiden luettelosta ja joka vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Kirjat varmasti kiertävät koko lukupiirimme, joten luettavaa riittää.
Veljeni ennustikin Riikka Pulkkiselle pari kuukautta sitten kansainvälisten mahdollisuuksien avautumista nuorena naiskirjailijana Sofi Oksasen avaamissa väylissä, saa nähdä miten käy. Minä itse suosin häpeämättömästi suomalaista kirjallisuutta, se on sellaista hengen lähiruokaa. Toki minä ulkomaisiakin kirjoja luen, mutta ensisijaisesti suomalaisia. Ja samaan hengenvetoon voisin kai jakaa kiitosta kirjallisuuden kääntäjille, sillä kääntäjänhän on tavoitettava kirjan henki ja sielu ja saatava samat nyanssit ujutettua rivien väliin, kuin mitä kirjailija sinne on oman kielen sanoissa piilottanut ja se vaatii monimutkaista ymmärtämisen ja sanallisen välittämisen taitoa. Onneksi meillä on maassamme lahjakkaita ihmisiä - monella kielellä.
Joululahjat olivat tänäkin vuonna aivan ihania: kuumassa vedessä aukeavia teekukkia, ja vaikka mitä teehen liittyvää, tummia suklaita, rommia, makeisia, termospullo ja viinidecanter - hedonismini ei ole selvästi jäänyt ystäviltäni pimentoon :D Puhumattakaan aivan huikean kauniista pitkävartisista pitsivillasukista, voi miten herkät ja mikä vaivannäkö vain minua varten!
Oijoi, huomenna vielä jouluruokaa, sitten alkaa arki. Hotkin juuri viisi vihreää kuulaa peräjälkeen, oloni alkaa tuntua jokseenkin samanlaiselta: vihertävältä, pyöreältä ja sokeroidulta. Ah joulua.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Virtuaalijoululahjoja
En tiedä, onko kenelläkään enää aikaa kirjoittaa, saatikka lukea blogeja suuren kuusijuhlan ollessa aivan ovella, mutta tulinpa kuitenkin miettineeksi, mitä antaisin joululahjaksi blogissani vierailleille ahkerimmille kommentoijille. Minähän en tunne ketään teistä henkilökohtaisesti (ainakaan tietääkseni), mutta jonkinlainen käsitys minulla teistä on. Siksipä minä annan teille tämän illan kunniaksi joululahjat. Toivottavasti eivät mene ihan pieleen, sillä vaikka virtuaalisia ovatkin, ovat ne teitä varten mietityt.
Henkilöt ovat satunnaisjärjestyksessä :)
Ensin Susa: Ihanaa Susaa minä muistaisin tietenkin jollakin aivan hullunkurisella kirjalla. Jollain niin yllätyksellisellä, ettet ehkä sellaista olisi tullut ajatelleeksi (voisi olla vaikeaa, sillä en tiedä mitä kaikkea olet ehtinytkään lukea - olisivatko esim. Daniil Harmsin hulvattomat novellit tuttuja - elleivät, niin niitä sitten). Mukana tulisi myös hyvää suklaata kauniissa rasiassa (visuaalisuus on tärkeää) sekä tyylikäs valokuva-albumi. Ettei eletty unohtuisi.
Rooibos: Sydämelliselle Rooibokselle keräisin kauniin korin, jossa olisi teekaupasta hankittua laadukasta sitrusaromista luomurooibosta, joka tuoksuisi huumaavalle. Korissa olisi myös tummaa suklaata ja jotain kaunista, ehkä lautasliinoja, joulupalloja, käpysiä ja oksia juuttinarulla solmittuna. Ehkä siellä olisi myös mausteita, jostain syystä Rooiboksesta tulee mieleen tähtianis.
Tulilatva: Aluksi ajattelin, että olisin hankkinut sinulle aivan ihania lankakeränpalleroita, mutta sitten keksin vielä parempaa: me lähtisimme yhdessä Tallinnan käsityökauppoihin metsästysretkelle. Olen kuullut, että siellä on kaikkia ihanuuksia, lankoja ja pellavia. Ja kun uupusimme, menisimme ihanaan vanhaan kahvilaan ja söisimme itsemme herkuista turvoksiin ;-)
Lauri: Laurille minä olisin neulonut villasukat ja kaulaliinan, minä en halua hänen paleltuvan (enkä kyllä kenenkään teidän muidenkaan). Lisäksi lahjoittaisin hänelle myös termospullon, kaakaota ja pulkan (vai ahkioksiko sitä pitäisi kutsua). Sitten annettaisiin lumen pölistä. Muutkin saisivat kyllä tulla mukaan, olen nimittäin toivonut termospulloa pukilta.
Pazi: Pazikin saisi villasukat. Ne olisivat muutoin mustat, mutta niiden varressa olisi tummanvihreä raita ja jalkapöydän päällä, samaisella tummanvihreällä, olisi päärynän kuva. Lisäksi hän saisi jonkin laadukkaan Sci-fi -DVD:n, jonka valitsemiseen käyttäisin veljen pettämätöntä vainua.
Lumikko: Sinua varten lähtisin vanhojen tavaroiden liikkeeseen. Antaisin silmien vaellella ja etsiä sen, mikä näyttäisi sinulta. Etukäteen sitä on mahdotonta sanoa, olisiko se pari kynttilänjalkoja, pinnaltaan kauniin kiiltäväksi kulunut perunakappa vai pikkuinen kirstu. Kenties samaan pakettiin voisi kääriä itse tehdyn pellavaliinan, jossa on reunoissa virkatut pitsit.
Tietenkin haluan toivottaa kaikille niillekin lukijoille, jotka eivät ole kommentoineet kirjoituksiani, aivan ihanan lämpöistä joulujuhlaa ja kaikkea parasta alkavalle vuodelle. Toiveeni luonnollisesti on, että hekin rohkaistuisivat kommentoimaan, sillä minä keskustelen kanssanne mielelläni. On ollut yllättävä havaita, miten sykähdyttäviä ja osuvia kommentteja olette osanneet minulle kirjoittaa ja jakaneet iloni ja toisinaan murheenikin. Näkymättöminäkin ihmiset ovat kiinnostavia ja uteliaisuutta herättäviä, kuitenkin olemassa, vaikkakin ilman fyysistä olomuotoa.
Kaikille yhteisesti toivotan myös aineettomia voimavaroja alkavalle vuodelle: sopivia ripsauksia lapsenmielisyyttä, avoimuuutta, uusia väyliä, luovuutta, rakkautta, terveyttä, menestystä, pieniä onnen ja toivon kappaleita sinne tänne, maton nurkkien alle, roskapussin sankoihin, ripsumaan sivujen välistä. Ehkä joskus maltti ja kärsivällisyyskin on paikallaan ja turboahdettu lisävoimavarabuusteri niiden hetkien varalle, kun muu maailma sattuu ajatumaan kanssamme törmäyskurssille.
Suloista joulua kaikille lukijoille: sekä isännil' että emännil', jokaiselle kuin lukenut on.
Henkilöt ovat satunnaisjärjestyksessä :)
Ensin Susa: Ihanaa Susaa minä muistaisin tietenkin jollakin aivan hullunkurisella kirjalla. Jollain niin yllätyksellisellä, ettet ehkä sellaista olisi tullut ajatelleeksi (voisi olla vaikeaa, sillä en tiedä mitä kaikkea olet ehtinytkään lukea - olisivatko esim. Daniil Harmsin hulvattomat novellit tuttuja - elleivät, niin niitä sitten). Mukana tulisi myös hyvää suklaata kauniissa rasiassa (visuaalisuus on tärkeää) sekä tyylikäs valokuva-albumi. Ettei eletty unohtuisi.
Rooibos: Sydämelliselle Rooibokselle keräisin kauniin korin, jossa olisi teekaupasta hankittua laadukasta sitrusaromista luomurooibosta, joka tuoksuisi huumaavalle. Korissa olisi myös tummaa suklaata ja jotain kaunista, ehkä lautasliinoja, joulupalloja, käpysiä ja oksia juuttinarulla solmittuna. Ehkä siellä olisi myös mausteita, jostain syystä Rooiboksesta tulee mieleen tähtianis.
Tulilatva: Aluksi ajattelin, että olisin hankkinut sinulle aivan ihania lankakeränpalleroita, mutta sitten keksin vielä parempaa: me lähtisimme yhdessä Tallinnan käsityökauppoihin metsästysretkelle. Olen kuullut, että siellä on kaikkia ihanuuksia, lankoja ja pellavia. Ja kun uupusimme, menisimme ihanaan vanhaan kahvilaan ja söisimme itsemme herkuista turvoksiin ;-)
Lauri: Laurille minä olisin neulonut villasukat ja kaulaliinan, minä en halua hänen paleltuvan (enkä kyllä kenenkään teidän muidenkaan). Lisäksi lahjoittaisin hänelle myös termospullon, kaakaota ja pulkan (vai ahkioksiko sitä pitäisi kutsua). Sitten annettaisiin lumen pölistä. Muutkin saisivat kyllä tulla mukaan, olen nimittäin toivonut termospulloa pukilta.
Pazi: Pazikin saisi villasukat. Ne olisivat muutoin mustat, mutta niiden varressa olisi tummanvihreä raita ja jalkapöydän päällä, samaisella tummanvihreällä, olisi päärynän kuva. Lisäksi hän saisi jonkin laadukkaan Sci-fi -DVD:n, jonka valitsemiseen käyttäisin veljen pettämätöntä vainua.
Lumikko: Sinua varten lähtisin vanhojen tavaroiden liikkeeseen. Antaisin silmien vaellella ja etsiä sen, mikä näyttäisi sinulta. Etukäteen sitä on mahdotonta sanoa, olisiko se pari kynttilänjalkoja, pinnaltaan kauniin kiiltäväksi kulunut perunakappa vai pikkuinen kirstu. Kenties samaan pakettiin voisi kääriä itse tehdyn pellavaliinan, jossa on reunoissa virkatut pitsit.
Tietenkin haluan toivottaa kaikille niillekin lukijoille, jotka eivät ole kommentoineet kirjoituksiani, aivan ihanan lämpöistä joulujuhlaa ja kaikkea parasta alkavalle vuodelle. Toiveeni luonnollisesti on, että hekin rohkaistuisivat kommentoimaan, sillä minä keskustelen kanssanne mielelläni. On ollut yllättävä havaita, miten sykähdyttäviä ja osuvia kommentteja olette osanneet minulle kirjoittaa ja jakaneet iloni ja toisinaan murheenikin. Näkymättöminäkin ihmiset ovat kiinnostavia ja uteliaisuutta herättäviä, kuitenkin olemassa, vaikkakin ilman fyysistä olomuotoa.
Kaikille yhteisesti toivotan myös aineettomia voimavaroja alkavalle vuodelle: sopivia ripsauksia lapsenmielisyyttä, avoimuuutta, uusia väyliä, luovuutta, rakkautta, terveyttä, menestystä, pieniä onnen ja toivon kappaleita sinne tänne, maton nurkkien alle, roskapussin sankoihin, ripsumaan sivujen välistä. Ehkä joskus maltti ja kärsivällisyyskin on paikallaan ja turboahdettu lisävoimavarabuusteri niiden hetkien varalle, kun muu maailma sattuu ajatumaan kanssamme törmäyskurssille.
Suloista joulua kaikille lukijoille: sekä isännil' että emännil', jokaiselle kuin lukenut on.
tiistai 21. joulukuuta 2010
Siivous, lahjat, ruoka...
Pikainen hihkaisu täältä joululahjavalvojaisten ja hulluna imuroimisen ilmapiiristä. En taida olla ihan ainoa, joka kuumeisesti siistii kotiaan ja miettii, olenko nyt varmasti muistanut kaiken, sopiiko joulun tulla. Onneksi joulu ei kysele, sopiiko tulla vai ei, kulkuset kilisten ja pipareilta tuoksuen se tulee kuitenkin.
Ensi kesänä minä haluaisin vuokrata kesämökin jostain Suomen kolkasta. Tai ehkä käydä saaristossa. Kenties jopa molempia. Tämä oli niinsanottu vastapainoajatus.
Mutta ensin tämä. Pitäisiköhän keitellä jälkiruoaksi jouluna paksua sekahedelmäkiisseliä ja vaahdotettua vaniljavaahtoa. Se voisi olla mukavan kepeää jouluruokailun jälkeen. Vanhanaikaista ja hyvää.
Neljä yötä jouluun on, laskin aivan itse sen juuri äsken sormilla.
Jännää!
Ensi kesänä minä haluaisin vuokrata kesämökin jostain Suomen kolkasta. Tai ehkä käydä saaristossa. Kenties jopa molempia. Tämä oli niinsanottu vastapainoajatus.
Mutta ensin tämä. Pitäisiköhän keitellä jälkiruoaksi jouluna paksua sekahedelmäkiisseliä ja vaahdotettua vaniljavaahtoa. Se voisi olla mukavan kepeää jouluruokailun jälkeen. Vanhanaikaista ja hyvää.
Neljä yötä jouluun on, laskin aivan itse sen juuri äsken sormilla.
Jännää!
maanantai 20. joulukuuta 2010
Salaisuuksien aikaa
Hirmuinen väsymyksen tila. Ei mikään henkinen, vaan ihan sellainen oikea ja aito uupumus. TV:ssä eletään suuria mustavalkoisia tunteita Matti Oraviston olomuodossa. Olin utelias ja tarkistin, minkä ikäinen kovin keski-ikäiseltä vaikuttava Oravisto oli elokuvaa tehdessään. Hän oli 42-vuotias. Aikamoista.
Eilen olin ystävättären juhlissa. Ne olivat ihanat juhlat, hyvää ruokaa, juomaa ja naurua niin, että naiset pyyhkivät vesiä silmistään (miehet eivät uskaltaneet nauraa niin vapautuneesti, sillä vitsailun aihe oli naisen paino - miehet ovat oppineet siinä suhteessa [aiheellisesti] varsin varovaisiksi).
Tänään sitten aamupäivä menikin nukkumisen merkeissä. Heti kun sain vääntäydyttyä vuoteesta ylös, kyselin tekstiviestitse ystävättäreltä, saisinko seuraa jouluostoksille. Hänellä oli muitakin asioita hoidettavanaan, joten ajauduimme sitten sivuraiteille. Mielenkiintoisille sellaisille, sillä tapasin iäkkäämmän taiteilijarouvan, jolla oli mielenkiintoisia tarinoita 60-luvun Helsingin taiteilijapiireistä: hän pudotti nimiä, jotka olivat hänelle omakätisesti kirjoittaneet runoja - minun asiani ei tokikaan ole kertoa noita nimiä eteenpäin. Vaikka kukapa runoilija ei kauniille naiselle runoja kuppilassa kirjoittaisi, tuskin sitä vanhuksenakaan hävetä pitäisi.
Hän tosin naureskeli, että 60-luvun aikoihin nähden nuoriso ei ole kovinkaan huonosti käyttäytyvää tänä päivänä, joten ne tarinat olisivatkin olleet mielenkiintoista kuultavaa. Mutta ehkä sellaisista asioista, joista ei voi puhua, on parempi vaieta. Vaikka inhimillisyyttä se kaikki on, ajoittainen villiintyminen ja harkitsemattomuuskin. Kenellepä sellaista ei elämässä sattuisi. Tosin mukavaahan se olisi, että niistä vähemmän arvokkaista episodeista omassakin elämässä voisivat niistä jotain tietävät vaieta.
Olen muuten saavuttanut jouluvalmisteluissa sen vaiheen, jossa minun pitää koko ajan hillitä itseäni niin, etten paljastaisi ihmisille vahingossa mitään heidän joululahjoistaan. Joku lahja-asia pyörii aina mielessä ja on aina pudota kielen päältä *PLOP*, onneksi joulu tulee pian ja saan ehkä pidettyä salaisuuteni, kun kerrankin yritän punnita sanani.
Eilen olin ystävättären juhlissa. Ne olivat ihanat juhlat, hyvää ruokaa, juomaa ja naurua niin, että naiset pyyhkivät vesiä silmistään (miehet eivät uskaltaneet nauraa niin vapautuneesti, sillä vitsailun aihe oli naisen paino - miehet ovat oppineet siinä suhteessa [aiheellisesti] varsin varovaisiksi).
Tänään sitten aamupäivä menikin nukkumisen merkeissä. Heti kun sain vääntäydyttyä vuoteesta ylös, kyselin tekstiviestitse ystävättäreltä, saisinko seuraa jouluostoksille. Hänellä oli muitakin asioita hoidettavanaan, joten ajauduimme sitten sivuraiteille. Mielenkiintoisille sellaisille, sillä tapasin iäkkäämmän taiteilijarouvan, jolla oli mielenkiintoisia tarinoita 60-luvun Helsingin taiteilijapiireistä: hän pudotti nimiä, jotka olivat hänelle omakätisesti kirjoittaneet runoja - minun asiani ei tokikaan ole kertoa noita nimiä eteenpäin. Vaikka kukapa runoilija ei kauniille naiselle runoja kuppilassa kirjoittaisi, tuskin sitä vanhuksenakaan hävetä pitäisi.
Hän tosin naureskeli, että 60-luvun aikoihin nähden nuoriso ei ole kovinkaan huonosti käyttäytyvää tänä päivänä, joten ne tarinat olisivatkin olleet mielenkiintoista kuultavaa. Mutta ehkä sellaisista asioista, joista ei voi puhua, on parempi vaieta. Vaikka inhimillisyyttä se kaikki on, ajoittainen villiintyminen ja harkitsemattomuuskin. Kenellepä sellaista ei elämässä sattuisi. Tosin mukavaahan se olisi, että niistä vähemmän arvokkaista episodeista omassakin elämässä voisivat niistä jotain tietävät vaieta.
Olen muuten saavuttanut jouluvalmisteluissa sen vaiheen, jossa minun pitää koko ajan hillitä itseäni niin, etten paljastaisi ihmisille vahingossa mitään heidän joululahjoistaan. Joku lahja-asia pyörii aina mielessä ja on aina pudota kielen päältä *PLOP*, onneksi joulu tulee pian ja saan ehkä pidettyä salaisuuteni, kun kerrankin yritän punnita sanani.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Linja-autossa matka katkeaa
Minä olen joskus asustanut pääkaupunkiseudulla. Helsinki ei ole kovin suuri kaupunki, mutta aiheuttaa kuitenkin sen, että julkisissa liikennevälineissä ihmiset usein pitäytyvät visusti erillään eivätkä juuri huomioi kanssamatkustajiaan tahikka esimerkiksi bussikuskia. Näin siis pääsääntöisesti: joskus ihmiset kuitenkin sielläkin saattoivat heittäytyä vaikkapa juttusille, mutta harvinaista se oli ja tätä tapahtui usein vain yöjunissa.
Tänä aamuna matkustin bussilla töihin. Katselin ikkunasta ulos, kunnes havahduin kirkkaaseen tytönääneen, joka takaovesta poistuessaan hihkaisi: "Kiitti, moi!". Katselin pitkäraajaisen, pillifarkkuisen tytön perään ja ajattelin, miten mukavaa on asua täällä "maalla". Ja niin minäkin tein bussista noustessani - takaovelta huudahdin kuljettajalle: "Kiitos!".
Tunnistan myös kuskeja: kas, tänään ajaa tämä pitkähiuksinen kuski, jonka näin taukopaikalla tupakalla muiden kuskien kanssa. Ja eräänä aamuna katselin kuskia, joka eräällä sivutiellä, jonne bussi matkallaan koukkaa, yhtäkkiä nosti kätensä kyynärpäät koukussa päänsä yläpuolelle hassuun vauvamaiseen asentoon ja haukotteli. Samassa hän huomasi peruutuspeilistä sarvipäisen ja varmaankin melko hämmästyneen katseen ja laski rauhallisesti kätensä takaisin ohjauspyörälle. Hyvä niin! En kovin pitkään haluaisi istua tällaisesta "Katso, ilman käsiä" -bussissa. Ohjasikohan kuljettaja sen pienen hetken jaloillaan?
Eräänä aamuna bussi oli täynnä koululaisia. Seitsenvuotiaita ehkä, korkeintaan kahdeksan. Heillä kaikilla oli keltaiset huomioliivit ja valtavasti ylimääräistä energiaa. Kun he poistuivat bussista, kuului joukosta kaikenlaisia soraääniä, kuten mankuva "Älääää". Vaihdoin huvittuneet hymyt vastapäätä istuneen kaljun herrasmiehen kanssa. Sama mies oli hetkeä aiemmin siirtänyt reppuaan, jottei se olisi jalkojeni tiellä ja puhuikin minulle. Minäkin sanoin hänelle leppoisasti "Ei sitä olisi tarvinnut siirtää, hyvin mä mahdun". Mutta kieltämättä tuli hyvä mieli siitä, että tulin huomioiduksi. Kun mies poistui bussista, palkitsin hänet leveällä hymyllä.
Tänä aamuna matkustin bussilla töihin. Katselin ikkunasta ulos, kunnes havahduin kirkkaaseen tytönääneen, joka takaovesta poistuessaan hihkaisi: "Kiitti, moi!". Katselin pitkäraajaisen, pillifarkkuisen tytön perään ja ajattelin, miten mukavaa on asua täällä "maalla". Ja niin minäkin tein bussista noustessani - takaovelta huudahdin kuljettajalle: "Kiitos!".
Tunnistan myös kuskeja: kas, tänään ajaa tämä pitkähiuksinen kuski, jonka näin taukopaikalla tupakalla muiden kuskien kanssa. Ja eräänä aamuna katselin kuskia, joka eräällä sivutiellä, jonne bussi matkallaan koukkaa, yhtäkkiä nosti kätensä kyynärpäät koukussa päänsä yläpuolelle hassuun vauvamaiseen asentoon ja haukotteli. Samassa hän huomasi peruutuspeilistä sarvipäisen ja varmaankin melko hämmästyneen katseen ja laski rauhallisesti kätensä takaisin ohjauspyörälle. Hyvä niin! En kovin pitkään haluaisi istua tällaisesta "Katso, ilman käsiä" -bussissa. Ohjasikohan kuljettaja sen pienen hetken jaloillaan?
Eräänä aamuna bussi oli täynnä koululaisia. Seitsenvuotiaita ehkä, korkeintaan kahdeksan. Heillä kaikilla oli keltaiset huomioliivit ja valtavasti ylimääräistä energiaa. Kun he poistuivat bussista, kuului joukosta kaikenlaisia soraääniä, kuten mankuva "Älääää". Vaihdoin huvittuneet hymyt vastapäätä istuneen kaljun herrasmiehen kanssa. Sama mies oli hetkeä aiemmin siirtänyt reppuaan, jottei se olisi jalkojeni tiellä ja puhuikin minulle. Minäkin sanoin hänelle leppoisasti "Ei sitä olisi tarvinnut siirtää, hyvin mä mahdun". Mutta kieltämättä tuli hyvä mieli siitä, että tulin huomioiduksi. Kun mies poistui bussista, palkitsin hänet leveällä hymyllä.
torstai 16. joulukuuta 2010
Villiä melskettä
Niin sitä vain mennään vääjäämättä kohti joulua ja vauhdilla. Pakkasen sierettämin kuivin käsin tein joulupaketteja enkä välttynyt haavoittumiseltakaan. Vaan vaaroja kaihtamatta pukersin paketteja, jotka kohta lähtevät matkalleen koteihin eri puolille Suomea. Määräaikoja vilkkuu siellä täällä: joulukorttimääräaika, postilähetysten määräaika (tosin tällä kertaa valitsin Matkahuollon lähipaketteineen) ja sitten tietysti se ultimate-määräaika, jouluaatto. Mutta katsokaapa näitä, vaikka eivät olekaan mitään paketointitaidon huippunäytteitä pitseineen, niin joulumieltä ne kuitenkin välittävät ja lämpöisiä ajatuksia. Toivottavasti ne kuvan myötä välittyvät myös teille lukijoille.
![]()
Itseänikin koetan rauhoitella, vaikka kaikki ei vielä valmista olekaan, ehdin kyllä. Kaikki on aina järjestynyt ajoissa, vaikka hätäillyt olen toki ennenkin. Samanlainen tärinä aiheutuu aina siitäkin, kun olen järjestänyt juhlat ystäville, tai vaikkapa pyytänyt vieraita syömään. Onko kaikki siistiä, onko kaikki valmista.
Hermoilu on tietenkin turhaa, sillä kukaan ei edes välitä, onko kaikki täydellistä, sillä ihmisten läsnäolohan on kaikkein tärkeintä. Sama ajatus kiteytyy jouluunkin, perhe kokoontuu yhteen vain olemaan ja nauttimaan eikä kenelläkään ole kiire mihinkään. Syödään ja lojutaan, nautitaan kuusen, mausteiden ja kynttilöiden tuoksusta, kuunnellaan joululauluja ja availlaan iltasella paketteja kuusen alta, minne olemme ne kukin käyneet nyssäköistämme purkamassa.
Vähän surettaa, ettei isällä ja äidillä ole lapsenlapsia, jotka muuttaisivat joulunviettoa riehakkaammaksi ja tietyllä tapaa merkityksekkäämmäksi. Äidin ystävät olivat jopa kiusanneet häntä, kun hän oli puhutellut itseään mummoksi, mummo-nimitystä ei kuulemma saa käyttää, kun lapset eivät ole hänestä mummoa tehneet. Asian kuullessani vereni kuohahti, olisin saattanut sanoa heille ikävästikin, jos olisin ollut paikalla kommentteja kuulemassa. Äiti oli tietenkin hoitanut tilanteen diplomaattisesti, mikä on hänelle hyvin luonteenomaista.
Minä nimittäin tiedän omakohtaisesti, miltä tuntuu, kun kaivattua kahta viivaa ei testiin koskaan tule. Miltä tuntuu pyytää itkien anteeksi puolisoltaan, että ei onnistu siinä, mikä on naisen tehtävä. Käydä lääkärissä, ja nähdä hänen tutkimusten jälkeen levittelevän käsiään: joskus näin käy, vaikka siihen ei ole mitään lääketieteellistä syytä. Toki olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen terve. Enkä vieläkään, vaikka olen jo vanha (ainakin lisääntymismielessä), ole kokonaan luopunut toivosta oman perheen suhteen.
Olen lukenut, että viidennes suomalaispareista kärsii lapsettomuudesta jossain vaiheessa elämäänsä, mutta heitä ei tunnu näkyvän missään. No, minä olen yksi heistä, näkymättömistä. Että sellainen tarina minusta tänään pullahti. Enpä olisi arvannut noin käyvän, kun tätä ryhdyin kirjoittamaan.
Itseänikin koetan rauhoitella, vaikka kaikki ei vielä valmista olekaan, ehdin kyllä. Kaikki on aina järjestynyt ajoissa, vaikka hätäillyt olen toki ennenkin. Samanlainen tärinä aiheutuu aina siitäkin, kun olen järjestänyt juhlat ystäville, tai vaikkapa pyytänyt vieraita syömään. Onko kaikki siistiä, onko kaikki valmista.
Hermoilu on tietenkin turhaa, sillä kukaan ei edes välitä, onko kaikki täydellistä, sillä ihmisten läsnäolohan on kaikkein tärkeintä. Sama ajatus kiteytyy jouluunkin, perhe kokoontuu yhteen vain olemaan ja nauttimaan eikä kenelläkään ole kiire mihinkään. Syödään ja lojutaan, nautitaan kuusen, mausteiden ja kynttilöiden tuoksusta, kuunnellaan joululauluja ja availlaan iltasella paketteja kuusen alta, minne olemme ne kukin käyneet nyssäköistämme purkamassa.
Vähän surettaa, ettei isällä ja äidillä ole lapsenlapsia, jotka muuttaisivat joulunviettoa riehakkaammaksi ja tietyllä tapaa merkityksekkäämmäksi. Äidin ystävät olivat jopa kiusanneet häntä, kun hän oli puhutellut itseään mummoksi, mummo-nimitystä ei kuulemma saa käyttää, kun lapset eivät ole hänestä mummoa tehneet. Asian kuullessani vereni kuohahti, olisin saattanut sanoa heille ikävästikin, jos olisin ollut paikalla kommentteja kuulemassa. Äiti oli tietenkin hoitanut tilanteen diplomaattisesti, mikä on hänelle hyvin luonteenomaista.
Minä nimittäin tiedän omakohtaisesti, miltä tuntuu, kun kaivattua kahta viivaa ei testiin koskaan tule. Miltä tuntuu pyytää itkien anteeksi puolisoltaan, että ei onnistu siinä, mikä on naisen tehtävä. Käydä lääkärissä, ja nähdä hänen tutkimusten jälkeen levittelevän käsiään: joskus näin käy, vaikka siihen ei ole mitään lääketieteellistä syytä. Toki olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen terve. Enkä vieläkään, vaikka olen jo vanha (ainakin lisääntymismielessä), ole kokonaan luopunut toivosta oman perheen suhteen.
Olen lukenut, että viidennes suomalaispareista kärsii lapsettomuudesta jossain vaiheessa elämäänsä, mutta heitä ei tunnu näkyvän missään. No, minä olen yksi heistä, näkymättömistä. Että sellainen tarina minusta tänään pullahti. Enpä olisi arvannut noin käyvän, kun tätä ryhdyin kirjoittamaan.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Los Panicos!
Niin niin, joulukortit kirjoittamatta. Haen kuumeisesti osoitteita, totean, että joitakin ei ole. Kirjoittelen kortteja, piirtelen hymyjä, sydämiä ja kissantassuja. Teen omasta sukunimestäni tulkittavan kuvion. Mitä kenellekin ja jokaiselle jotain. Nyt pullottaa punainen kuori, huomenna se pitää pudottaa postilaatikkoon. Minulla oli jälleen kunnianhimoisia ajatuksia kirjoittaa ihmisille joulukirjeitä ja kaikenlaista, mutta eihän se onnistunut. Ensi vuonna sitten taas tai kenties yllätänkin ihmiset keskellä kesää (en nyt sentään joulukirjeellä, mutta tavallisella).
Nyt tuntuu vain kertakaikkiaan olevan liikaa asioita meneillään samanaikaisesti. Tätä minä suorastaan huohotin ovesta sisään paukanneelle ystävälle (hän nimittäin suorastaan syöksyi sisään pakkasesta hampaat kalisten heti, kun hiukan raotin ovea), joka totesi, että nyt vain illalla urheilemaan niin pää selkiää ja tulee parempi mieli. Niin siinä kyllä käy, ihan joka kerta. Nyt pitäisi vain urheilla ihan alvariinsa, jotta asiat loksahtelisivat paikalleen. Mutta ehkä otan tähän nyt zen-tyyppisen lähestymistavan ja odotan asioiden hakevan itse paikkansa: mikä minä olen kaikkea järjestämään.
Olipas se virkistävä ajatus, piti oikein pysähtyä sitä miettimään. Olen niin kova järjestelemään asioita, piirtelemään päässäni kaavioita siitä, miten asiat sujuvat parhaalla mahdollisella tavalla, että oli aivan mullistavaa ajatella toisin. Että jos en järjestelisikään mitään nyt ihan heti, vaan antaisin asioiden soljua hetken. Ei kaaokseen, mutta eteenpäin, pikkuhiljaa. Osaisinkohan minä hetkeksi päästää irti, antaa kaiken vain olla?
Nyt tuntuu vain kertakaikkiaan olevan liikaa asioita meneillään samanaikaisesti. Tätä minä suorastaan huohotin ovesta sisään paukanneelle ystävälle (hän nimittäin suorastaan syöksyi sisään pakkasesta hampaat kalisten heti, kun hiukan raotin ovea), joka totesi, että nyt vain illalla urheilemaan niin pää selkiää ja tulee parempi mieli. Niin siinä kyllä käy, ihan joka kerta. Nyt pitäisi vain urheilla ihan alvariinsa, jotta asiat loksahtelisivat paikalleen. Mutta ehkä otan tähän nyt zen-tyyppisen lähestymistavan ja odotan asioiden hakevan itse paikkansa: mikä minä olen kaikkea järjestämään.
Olipas se virkistävä ajatus, piti oikein pysähtyä sitä miettimään. Olen niin kova järjestelemään asioita, piirtelemään päässäni kaavioita siitä, miten asiat sujuvat parhaalla mahdollisella tavalla, että oli aivan mullistavaa ajatella toisin. Että jos en järjestelisikään mitään nyt ihan heti, vaan antaisin asioiden soljua hetken. Ei kaaokseen, mutta eteenpäin, pikkuhiljaa. Osaisinkohan minä hetkeksi päästää irti, antaa kaiken vain olla?
maanantai 13. joulukuuta 2010
Pieni iloinen lusmu
Seisoin tänään bussipysäkillä viisitoista minuuttia, sillä linja-auto oli myöhässä - tai sitten minä ajoissa, en oikein tiedä, sillä pysäkki oli minulle vieras. Pakkasta oli 19 astetta. Hypähtelin jalalta toiselle, ja vaikka olinkin pukeutunut viisaasti, pelkkä tietoisuus kylmyydestä sai huolestumaan. Lisäksi tunsin oloni pikkutytöksi, sillä olin varannut käsineeni sisään bussimatkaa varten tarvittavat kolikot. Kirjasin mieleeni havaintoja itsestäni: kasvoja palelsi heti, hetken kuluttua myös sormia ja lopulta käsivarsia. Ihmettelin vieressäni seissyttä tyttöä, joka lyhyessä talvitakissaan ja pillifarkuissaan ei vaikuttanut palelevan ollenkaan, vaikka hän ei hypähdellyt, kuten minä. Ehkä hänellä oli niin kovat paineet olla viileä, ja vallitsevassa säässä se olikin helppoa.
Sain tänään tarmonpuuskan, sillä satuin katsomaan Strömsö-ohjelmaa. Sitä katsoessa tulee aina pakonomainen tarve siivota, askarrella, leipoa tai edes jotenkin ryhdistäytyä. Strömsö - tuotteistettua kodikkuutta. Strömsön pojat siellä leipoivat lakkatäytteistä kääretorttua, joka maustettiin pikantin jouluisasti piparkakkumausteella. Päälle laitettiin vielä kermavaahtoa ja kyytipojaksi sherryä, kuinkas muuten.
Toimintatarmoni rajoittui kuitenkin turhien mainoskirjeiden ja sanomalehtien keräyslaatikkoon kiikuttamiseen, joulukalenterin avaamattomien luukkujen aukomiseen ja pienen puutikuista muotoillun kuusipuun koristamiseen paristokäyttöisillä led-valoilla ja koko komeuden asettamiseen keittiön ikkunalle. Minusta se näyttää hurmaavan jouluisalta siinä, ellei katselija satu olemaan aivan käsittämättömän allerginen kaikelle jouluvalaistukselle - en minäkään ole välkkyvien valoköysien kannattaja. Mutta pieniä valonpilkahduksia tänne pimeyteen kyllä kaivataan, vähissä ovat päivän valoisat hetket täällä etelässäkin. Niin ja tietenkin kynttilät palavat nyt pöydällä - viikonloppuna miehet valittivat, että naiset ovat pilanneet heidän joulutuoksumuistonsa polttamalla kynttilöitä jatkuvasti pimeään aikaan eikä vain jouluisin, jolloin kynttilän sammuttamisen tuoksu ei enää assosioidukaan vain jouluun. Minä taidan itsekin lukeutua näihin tuoksumuistonpilaajiin, kynttilöiden valo vain on niin somaa.
Olen pitäytynyt niin etäällä joululauluja soittelevista ylipirteistä kauppakeskuksista, että minun on vaikea ymmärtää, että jouluun on enää vajaa kaksi viikkoa. Äiti sentään on pitänyt minua maailmankartalla soittamalla ja kysymällä, missä ja miten joulua viettäisimme ja kuka valmistaisi joulupöytään mitäkin herkkuja. Vanhoja ruokaperinteitä noudattelemme, mutta joka joulu yritän keksiä joulupöytään jonkin uutuuden, mitä siellä ei aiemmin ole ollut. Tälle vuodelle en ole sitä vielä keksinyt, ellei se sitten ole bataattilaatikko, mutta se saattaisi kilpuroida liikaa isän maailman parhaan perunalaatikon kanssa. Isä on hionut reseptiään vuosia ja se alkaa jo hipoa täydellisyyttä.
Nam.
Sain tänään tarmonpuuskan, sillä satuin katsomaan Strömsö-ohjelmaa. Sitä katsoessa tulee aina pakonomainen tarve siivota, askarrella, leipoa tai edes jotenkin ryhdistäytyä. Strömsö - tuotteistettua kodikkuutta. Strömsön pojat siellä leipoivat lakkatäytteistä kääretorttua, joka maustettiin pikantin jouluisasti piparkakkumausteella. Päälle laitettiin vielä kermavaahtoa ja kyytipojaksi sherryä, kuinkas muuten.
Toimintatarmoni rajoittui kuitenkin turhien mainoskirjeiden ja sanomalehtien keräyslaatikkoon kiikuttamiseen, joulukalenterin avaamattomien luukkujen aukomiseen ja pienen puutikuista muotoillun kuusipuun koristamiseen paristokäyttöisillä led-valoilla ja koko komeuden asettamiseen keittiön ikkunalle. Minusta se näyttää hurmaavan jouluisalta siinä, ellei katselija satu olemaan aivan käsittämättömän allerginen kaikelle jouluvalaistukselle - en minäkään ole välkkyvien valoköysien kannattaja. Mutta pieniä valonpilkahduksia tänne pimeyteen kyllä kaivataan, vähissä ovat päivän valoisat hetket täällä etelässäkin. Niin ja tietenkin kynttilät palavat nyt pöydällä - viikonloppuna miehet valittivat, että naiset ovat pilanneet heidän joulutuoksumuistonsa polttamalla kynttilöitä jatkuvasti pimeään aikaan eikä vain jouluisin, jolloin kynttilän sammuttamisen tuoksu ei enää assosioidukaan vain jouluun. Minä taidan itsekin lukeutua näihin tuoksumuistonpilaajiin, kynttilöiden valo vain on niin somaa.
Olen pitäytynyt niin etäällä joululauluja soittelevista ylipirteistä kauppakeskuksista, että minun on vaikea ymmärtää, että jouluun on enää vajaa kaksi viikkoa. Äiti sentään on pitänyt minua maailmankartalla soittamalla ja kysymällä, missä ja miten joulua viettäisimme ja kuka valmistaisi joulupöytään mitäkin herkkuja. Vanhoja ruokaperinteitä noudattelemme, mutta joka joulu yritän keksiä joulupöytään jonkin uutuuden, mitä siellä ei aiemmin ole ollut. Tälle vuodelle en ole sitä vielä keksinyt, ellei se sitten ole bataattilaatikko, mutta se saattaisi kilpuroida liikaa isän maailman parhaan perunalaatikon kanssa. Isä on hionut reseptiään vuosia ja se alkaa jo hipoa täydellisyyttä.
Nam.
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Hus kylmä, loittone tylsyys!
Viikonloppu on ollut kovasti rentouttava. Olen käynyt vähän joululahjaostoksilla, mutta en väsymiseen asti. Juuri sen verran, että on tullut hyvä mieli. Kaikkien kummilasten lahjat on hankittu ja osalle ystävistäkin. Tilanne ei vaikuta ollenkaan hassummalta.
Tänään päätin, että iloksenne blogiin tulee tänään kuvia. Minusta sellaiset blogit ovat hienoja, joissa on kuvia, mutta minä en ole itse mikään valokuvaaja. Nyt kun kirjoittaessani kainalossani oikean käden alla kehrää kissa, tuntuisi sopivalta laittaa otuksen kuva mukaan ja niin minä ajattelin tehdä. Kuvan onnistuin ottamaan ihan itse, kun kissa löllötteli samaan aikaan sylissä, iso kissanpötkäle.
Lauantai oli lämpimien juomien ja ystävien aikaa. Nautimme glögiä ja lasilliset sherryä - minulle tulee aina kovin ylevä olo sherryn nauttimisesta, sillä sen juominen yhdistyy hienostuneisiin brittinaisiin ja niinpä minäkin olen sitten siemailevinani lasistani kovinkin sivistyneesti. Sherry maistuu hyvältä, ei siis ihme, että se on päässyt seurapiirirouvien suosioon.
Illalla matkasimme vielä lähikuppilaan, kävely sinne oli jo melkoisen hyytävä, sillä pakkasta oli kymmenisen astetta. Niinpä nautimmekin lämmikkeitä, glögiä ja rommitotia. Lisäksi tapasimme baarissa vanhan ystävän, joka oli viettämässä ystävineen poikien iltaa. Ystävät olivat minulle vieraita, joten suoritettiin esittely- ja kättelysarjoja. Minä panin merkille miesten silmäkulmiin ilmestyneet hienoiset naurunrypyt ja totesin niiden näyttävän hyvin viehättäviltä. Kunpa naistenkin ikääntymiseen suhtauduttaisiin samalla suopeudella.
Lauantaina kokeilin myös ystävän tekemiä hattuja. Eräässä niistä oli korvaläpät, joita olen kaivannut, kun pakkanen tuntuu pureskelevan erityisesti suojattomia korvanlehtiä. Niin minulla sitten tänään oli - runsaan 16 asteen pakkasessa - uusi hattu. Ja kun suuntasin kulkuni postiin oikeaoppisesti kerrospukeutuneena ja uusi hattu päässäni, minua ei paleltanut yhtään. Sitäpaitsi hattu soveltuu hyvin tylsyyden karkoittamiseen, vai mitä tuumaatte?
![]()
Tänään päätin, että iloksenne blogiin tulee tänään kuvia. Minusta sellaiset blogit ovat hienoja, joissa on kuvia, mutta minä en ole itse mikään valokuvaaja. Nyt kun kirjoittaessani kainalossani oikean käden alla kehrää kissa, tuntuisi sopivalta laittaa otuksen kuva mukaan ja niin minä ajattelin tehdä. Kuvan onnistuin ottamaan ihan itse, kun kissa löllötteli samaan aikaan sylissä, iso kissanpötkäle.
Lauantai oli lämpimien juomien ja ystävien aikaa. Nautimme glögiä ja lasilliset sherryä - minulle tulee aina kovin ylevä olo sherryn nauttimisesta, sillä sen juominen yhdistyy hienostuneisiin brittinaisiin ja niinpä minäkin olen sitten siemailevinani lasistani kovinkin sivistyneesti. Sherry maistuu hyvältä, ei siis ihme, että se on päässyt seurapiirirouvien suosioon.
Illalla matkasimme vielä lähikuppilaan, kävely sinne oli jo melkoisen hyytävä, sillä pakkasta oli kymmenisen astetta. Niinpä nautimmekin lämmikkeitä, glögiä ja rommitotia. Lisäksi tapasimme baarissa vanhan ystävän, joka oli viettämässä ystävineen poikien iltaa. Ystävät olivat minulle vieraita, joten suoritettiin esittely- ja kättelysarjoja. Minä panin merkille miesten silmäkulmiin ilmestyneet hienoiset naurunrypyt ja totesin niiden näyttävän hyvin viehättäviltä. Kunpa naistenkin ikääntymiseen suhtauduttaisiin samalla suopeudella.
Lauantaina kokeilin myös ystävän tekemiä hattuja. Eräässä niistä oli korvaläpät, joita olen kaivannut, kun pakkanen tuntuu pureskelevan erityisesti suojattomia korvanlehtiä. Niin minulla sitten tänään oli - runsaan 16 asteen pakkasessa - uusi hattu. Ja kun suuntasin kulkuni postiin oikeaoppisesti kerrospukeutuneena ja uusi hattu päässäni, minua ei paleltanut yhtään. Sitäpaitsi hattu soveltuu hyvin tylsyyden karkoittamiseen, vai mitä tuumaatte?
lauantai 11. joulukuuta 2010
Puhtaat makeat lakanat
Suklaa on ihanaa. Minulla on pöydälläni suklaita, jotka kuiskuttelevat minulle houkuttelevasti lakkaamatta. Yritän pidättäytyä, sillä joulu tuo muassaan luultavasti lisää suklaata. Suklaata ja kirjoja. Läheiset tietävät, että niillä aineksilla minut tehdään hyvin onnelliseksi. No, en minä marmeladiakaan hyljeksi. Tai vaikkapa tummalla suklaalla kuorrutettuja taateleita, sellaisiakin olen saanut. Niin että sitten on joulun hiljainen rauha, kuusen tuoksu, sanojen suloisuutta ja kun ojentaa käden ja raottaa rasian kantta, kaiken täydentää makea nautinto.
Ainoa asia, mitä tuon lisäksi voisi toivoa on se, että sohvan toista kulmaa asuttaisi ihminen oman kirjansa kanssa. Ihminen, joka kääntäisi lukemiaan lehtiä eri tahdissa kuin minä, mutta kurottautuisi aika ajoin raottamaan rasian kantta hänkin. Ja jalkapohjiani vasten tuntisin hänen lämpimän kylkensä, ja jos jalkoja varovaisesti polkisi, hän laskisi kirjansa ja hymyilisi. Ehkä joku joulu on vielä sellainen, mutta tämä joulu se ei ole.
On jo myöhä. Nukkumaan ei kuitenkaan vielä voi mennä, sillä sänky on sijattava. Aamulla nimittäin jouduin lähtemään matkaan kiireellä, sillä olin myöhästyä bussista, enkä ehtinyt sijata vuodettani. Mitä tapahtuu silloin, jos poikkeuksellisesti ei sijaa vuodettaan töihin lähtiessään? Oikein! Kissa päättää voida huonosti ja oksentaa vastavaihdetuille lakanoille. Ei kerran, vaan kaksi kertaa. Kotiinpaluu oli siis epäuskoisen sadattelun saattelema. Cats relieve stress.
Sain tänään odotetun postilähetyksen Englannista. Laatikkoa ympäröivät FRAGILE-tarranauhat. USA:ssa asuva ystävättäreni kertoi, miten hänen kissansa oli saanut omituisen kohtauksen ja juossut selvästi kauhusta tolaltaan huoneesta toiseen ilman mitään näkyvää syytä. Aikansa ihmeissään kissan sinkoilua seurattuaan hän nappasi kissan kiinni. Hysterian syyksi paljastui kissan vatsakarvoihin tarttunut tarralappu. Siinä luki "FRAGILE".
Asian laita on nyt sillä tapaa, että minä kipaisen nyt yläkertaan rätin kanssa ja suoritan loivaliikkeistä kissavahinkotorjuntaa ja vuoteen sijaamista. Sen jälkeen palaan takaisin alas ja peseydyn ja palaudun puhtaiden lakanoiden maailmaan. Aika hyvältä kuulostaa, eikö?
Ainoa asia, mitä tuon lisäksi voisi toivoa on se, että sohvan toista kulmaa asuttaisi ihminen oman kirjansa kanssa. Ihminen, joka kääntäisi lukemiaan lehtiä eri tahdissa kuin minä, mutta kurottautuisi aika ajoin raottamaan rasian kantta hänkin. Ja jalkapohjiani vasten tuntisin hänen lämpimän kylkensä, ja jos jalkoja varovaisesti polkisi, hän laskisi kirjansa ja hymyilisi. Ehkä joku joulu on vielä sellainen, mutta tämä joulu se ei ole.
On jo myöhä. Nukkumaan ei kuitenkaan vielä voi mennä, sillä sänky on sijattava. Aamulla nimittäin jouduin lähtemään matkaan kiireellä, sillä olin myöhästyä bussista, enkä ehtinyt sijata vuodettani. Mitä tapahtuu silloin, jos poikkeuksellisesti ei sijaa vuodettaan töihin lähtiessään? Oikein! Kissa päättää voida huonosti ja oksentaa vastavaihdetuille lakanoille. Ei kerran, vaan kaksi kertaa. Kotiinpaluu oli siis epäuskoisen sadattelun saattelema. Cats relieve stress.
Sain tänään odotetun postilähetyksen Englannista. Laatikkoa ympäröivät FRAGILE-tarranauhat. USA:ssa asuva ystävättäreni kertoi, miten hänen kissansa oli saanut omituisen kohtauksen ja juossut selvästi kauhusta tolaltaan huoneesta toiseen ilman mitään näkyvää syytä. Aikansa ihmeissään kissan sinkoilua seurattuaan hän nappasi kissan kiinni. Hysterian syyksi paljastui kissan vatsakarvoihin tarttunut tarralappu. Siinä luki "FRAGILE".
Asian laita on nyt sillä tapaa, että minä kipaisen nyt yläkertaan rätin kanssa ja suoritan loivaliikkeistä kissavahinkotorjuntaa ja vuoteen sijaamista. Sen jälkeen palaan takaisin alas ja peseydyn ja palaudun puhtaiden lakanoiden maailmaan. Aika hyvältä kuulostaa, eikö?
perjantai 10. joulukuuta 2010
Löydöksiä
Sain joskus äidiltäni syntymäpäivälahjaksi suuren puutarhatontun. Silloin minulla vielä oli puutarha. Olin hämilläni ja kauhuissani, en tiennyt edes, mitä sanoa - tokikaan en halunnut loukata äitiä, joka tietenkin oli ajatellut tontun hankkiessaan pelkkää hyvää. Tonttu ei ollut millään muotoa hillitty, vaan suuren kokonsa lisäksi se oli myös maalattu äärimmäisen kirkkain värein. En raaskinut järjestää tonttupololle valitettavaa "onnettomuutta", joten lopulta päädyin sijoittamaan sen alkuperäisessä 70-lukuisessa olomuodossaan olevaan wc-tilaan. Siellä vierailevia odotti melkoinen visuaalinen vuoristorata. Enää en kuitenkaan asu kyseisessä talossa ja kun muutin pois, en ottanut tonttua mukaani. Asia palautui mieleeni TV:ssä olleesta mainoksesta, jossa esiintyi puutarhatonttu.
Kouluissa on varmasti jo vietetty pikkujoulujuhlia. Ne olivat minun mielestäni aivan loistokkaita. Pulpetit asetettiin renkaan muotoon ja minun muistikuvieni mukaan ympyrän keskellä oli kuusi. Voiko sellainen mielikuva olla edes totta? Kuka kuusen olisi luokkaan tuonut - opettajako? Olisiko hän nähnyt sellaisen vaivan meidän lasten takia? En voi olla varma, kenties muistini on alkanut kuorrutella asioita ylimääräisin herkuin. Siitä olen kuitenkin varma, että pulpeteilla oli jokaisella oma kynttilä. Ja että kahdelle liitutaululle sai piirtää väriliiduilla talvisia tonttumaisemia.
Oppilaat olivat valmistelleet kaikenlaisia esityksiäkin. Niitä varten nähtiin aina paljon vaivaa, ja erästäkin näytelmää harjoittelimme kerta kerran jälkeen koulun juhlasalissa. Opettajakin ihastui näytelmäämme niin, että se esitettiin myös koulun varsinaisessa joulujuhlassa. Jostain syystä varsinaisissa joulujuhlissa ei tunnelma kuitenkaan koskaan yltänyt pikkujoulujuhlan tasolle, sillä siinä oli samanlaista salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä kuin oikeassa joulussa, ja virallinen joulujuhla puolestaan oli jotenkin liian tärkätty ja pönöttävä. Juhlallinen kyllä ja ylevä, mutta ei sillä lailla kutkuttava kuin pikkujoulujuhla.
Vaivuin nyt johonkin menneisyyden mielikuviin siitä, miten järjestäjänä sai jäädä välituntisin sisään pyyhkimään taulua ja kun velvollisuudet oli suoritettu, sai soittaa vanhaa, poljettavaa urkuharmonia. Sai vedellä ja työnnellä sen nuppeja ja minusta tuntuu, että sitä ympäröi jonkinlainen vuosien soitannan mukanaan tuoma ominaistuoksu. En muista sitä, mutta jos saisin siitä vainun, luulen, että tunnistaisin sen. Puhumattakaan koepapereista, joiden tuoksun kyllä muistan - niissä teksti oli sellainen sinisen tai lilan sävyinen, olisivatkohan ne olleet sprii-monisteita, sellaiseksi muistan niitä kutsutun.
Huh huh, tällaisia muistellessa alkaa tuntea itsensä dinosauriiksi tai trilobiitiksi. Minä olen ihminen, joka osaisi mainiosti soittaa ystävälleen puhelimella, jonka posliininen kuuloke painaisi tonnin ja joka kierrettävän numerovalitsemen reikään sormeni vieläkin sopisi kuin valettu.
Kouluissa on varmasti jo vietetty pikkujoulujuhlia. Ne olivat minun mielestäni aivan loistokkaita. Pulpetit asetettiin renkaan muotoon ja minun muistikuvieni mukaan ympyrän keskellä oli kuusi. Voiko sellainen mielikuva olla edes totta? Kuka kuusen olisi luokkaan tuonut - opettajako? Olisiko hän nähnyt sellaisen vaivan meidän lasten takia? En voi olla varma, kenties muistini on alkanut kuorrutella asioita ylimääräisin herkuin. Siitä olen kuitenkin varma, että pulpeteilla oli jokaisella oma kynttilä. Ja että kahdelle liitutaululle sai piirtää väriliiduilla talvisia tonttumaisemia.
Oppilaat olivat valmistelleet kaikenlaisia esityksiäkin. Niitä varten nähtiin aina paljon vaivaa, ja erästäkin näytelmää harjoittelimme kerta kerran jälkeen koulun juhlasalissa. Opettajakin ihastui näytelmäämme niin, että se esitettiin myös koulun varsinaisessa joulujuhlassa. Jostain syystä varsinaisissa joulujuhlissa ei tunnelma kuitenkaan koskaan yltänyt pikkujoulujuhlan tasolle, sillä siinä oli samanlaista salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä kuin oikeassa joulussa, ja virallinen joulujuhla puolestaan oli jotenkin liian tärkätty ja pönöttävä. Juhlallinen kyllä ja ylevä, mutta ei sillä lailla kutkuttava kuin pikkujoulujuhla.
Vaivuin nyt johonkin menneisyyden mielikuviin siitä, miten järjestäjänä sai jäädä välituntisin sisään pyyhkimään taulua ja kun velvollisuudet oli suoritettu, sai soittaa vanhaa, poljettavaa urkuharmonia. Sai vedellä ja työnnellä sen nuppeja ja minusta tuntuu, että sitä ympäröi jonkinlainen vuosien soitannan mukanaan tuoma ominaistuoksu. En muista sitä, mutta jos saisin siitä vainun, luulen, että tunnistaisin sen. Puhumattakaan koepapereista, joiden tuoksun kyllä muistan - niissä teksti oli sellainen sinisen tai lilan sävyinen, olisivatkohan ne olleet sprii-monisteita, sellaiseksi muistan niitä kutsutun.
Huh huh, tällaisia muistellessa alkaa tuntea itsensä dinosauriiksi tai trilobiitiksi. Minä olen ihminen, joka osaisi mainiosti soittaa ystävälleen puhelimella, jonka posliininen kuuloke painaisi tonnin ja joka kierrettävän numerovalitsemen reikään sormeni vieläkin sopisi kuin valettu.
tiistai 7. joulukuuta 2010
Lepakoita tapulissa
Kissa on juuri syönyt. Se nuolee karvaisia suupieliään ja naukuu samanaikaisesti. Toiminta aiheuttaa ihmisen puheenkaltaista näljä-ääntä: näylj-jäyl-jä, mäy-jäym,jäm. Siinä se istuu karvalankamatolla ja siistii itseään, sanoo purr-nauu ja kipittää yläkertaan. En tiedä, mistä tämänkertainen puheliaisuus.
Joskus kissa vain istuu viereeni lattialle ja katsoo minua vaativana. Aistin sen katseen käskevyyden, vaikka en katso sitä kohti. Samalla tiedän, että jos käännän pääni sen suuntaan, leviää se pikku kolonen, joka on kissan nenän alla, suu avautuu rauskuksi ja ulos tulee naukaisu. Silloin kissalla on asia. Se haluaa välitöntä hellyyttä tai ruoka- ja juomaosastolla on sen mielestä merkittävä vajaus. Vanhemmiten se on myös oppinut tulemaan sohvalla viereeni, ja ellei tuo mainitsemani töljöttävä katse auta, alkaa olkavarren aluksi hienovarainen, mutta aikaa myöten voimistuva kuopiminen etutassulla. Tässä olen minä, hieno eläin kissa. Helli minua!
Miltähän tuntuisi olla lepakko? Nukkua päivisin pää alaspäin nahkasiipiensä suojassa. Herätä lajitoverien muassa illan hämärtyessä, lentää pimeyteen ja paikantaa hyönteisiä äänen ohjaamana. Kokemus lepakkuudesta täytyy poiketa merkittävästi ihmisyydestä. Yhden asian luulen tietäväni: lepakko ei pohdi millaista on olla ihminen, miltä tuntuu kävellä, ja elää ylösalaisin. Tai ainakin kenossa.
Minä olen nähnyt maailman suurimman urbaanin lepakkoyhdyskunnan illan hämärissä pudottautuvan siivilleen. Loputon musta nauha vikkeliä taitolentäjiä, joita tulvi kaupungin sillan alta. Niitä oli (ja on) arviolta puolitoista miljoonaa yksilöä. Ihmiset tietenkin olisivat halunneet tuhota moisen yhdyskunnan kaupungistaan aluksi, mutta suojelijat päättivät viisaasti kertoa ihmisille, minkä määrän hyönteisiä puolitoistamiljoonainen lepakkoposse syö yhdessä illassa. Lepakkovirta oli kerrassaan uljas näky auringonlaskuun matkatessaan.
Ajatukseni ovat yhtä vikkeliä kuin lepakot ja osittain yhtä tummanpuhuvia. Sitä ääntä päässäni, joka komensi pesemään pyykit, tottelin. Ainakin osittain, yksi koneellinen puhdasta syntyi, mutta pyykki on siitä kummallinen asia, että sitä sikiää aina lisää. Haluankin tässä yhteydessä ihmetellä, miten esimerkiksi viisihenkinen perhe välttyy hukkumasta omiin pyykkeihinsä? Sitä rahisevaa ääntä, joka paperinkatkuisella byrokraatinäänellään käski hoitamaan yrityksen asioita, tai saisin pikapuoliin kirjeitä viranomaisilta, en vielä totellut. Huomenna lupaan kuunnella sitäkin. Seassa puikkivat kaikkinaiset joululahjaideat, arkipäivän ajatukset, hulppeat haaveet, pienet unelmat ja suuret uhat tulevaisuuteen liittyen. Iso soppa pienessä päässä pyörimään.
Ilmankos joskus happi loppuu ja hävettää.
Joskus kissa vain istuu viereeni lattialle ja katsoo minua vaativana. Aistin sen katseen käskevyyden, vaikka en katso sitä kohti. Samalla tiedän, että jos käännän pääni sen suuntaan, leviää se pikku kolonen, joka on kissan nenän alla, suu avautuu rauskuksi ja ulos tulee naukaisu. Silloin kissalla on asia. Se haluaa välitöntä hellyyttä tai ruoka- ja juomaosastolla on sen mielestä merkittävä vajaus. Vanhemmiten se on myös oppinut tulemaan sohvalla viereeni, ja ellei tuo mainitsemani töljöttävä katse auta, alkaa olkavarren aluksi hienovarainen, mutta aikaa myöten voimistuva kuopiminen etutassulla. Tässä olen minä, hieno eläin kissa. Helli minua!
Miltähän tuntuisi olla lepakko? Nukkua päivisin pää alaspäin nahkasiipiensä suojassa. Herätä lajitoverien muassa illan hämärtyessä, lentää pimeyteen ja paikantaa hyönteisiä äänen ohjaamana. Kokemus lepakkuudesta täytyy poiketa merkittävästi ihmisyydestä. Yhden asian luulen tietäväni: lepakko ei pohdi millaista on olla ihminen, miltä tuntuu kävellä, ja elää ylösalaisin. Tai ainakin kenossa.
Minä olen nähnyt maailman suurimman urbaanin lepakkoyhdyskunnan illan hämärissä pudottautuvan siivilleen. Loputon musta nauha vikkeliä taitolentäjiä, joita tulvi kaupungin sillan alta. Niitä oli (ja on) arviolta puolitoista miljoonaa yksilöä. Ihmiset tietenkin olisivat halunneet tuhota moisen yhdyskunnan kaupungistaan aluksi, mutta suojelijat päättivät viisaasti kertoa ihmisille, minkä määrän hyönteisiä puolitoistamiljoonainen lepakkoposse syö yhdessä illassa. Lepakkovirta oli kerrassaan uljas näky auringonlaskuun matkatessaan.
Ajatukseni ovat yhtä vikkeliä kuin lepakot ja osittain yhtä tummanpuhuvia. Sitä ääntä päässäni, joka komensi pesemään pyykit, tottelin. Ainakin osittain, yksi koneellinen puhdasta syntyi, mutta pyykki on siitä kummallinen asia, että sitä sikiää aina lisää. Haluankin tässä yhteydessä ihmetellä, miten esimerkiksi viisihenkinen perhe välttyy hukkumasta omiin pyykkeihinsä? Sitä rahisevaa ääntä, joka paperinkatkuisella byrokraatinäänellään käski hoitamaan yrityksen asioita, tai saisin pikapuoliin kirjeitä viranomaisilta, en vielä totellut. Huomenna lupaan kuunnella sitäkin. Seassa puikkivat kaikkinaiset joululahjaideat, arkipäivän ajatukset, hulppeat haaveet, pienet unelmat ja suuret uhat tulevaisuuteen liittyen. Iso soppa pienessä päässä pyörimään.
Ilmankos joskus happi loppuu ja hävettää.
maanantai 6. joulukuuta 2010
Taipuisa, mausteinen, pirskahteleva
Ajattelin jo olevani paljon terveempi kuin eilen, mutta ulos hipsittyäni päätti nenä heti toisin. Se halusi aivastella ja niiskuttaa. Ei auttanut muu kuin kaivella taskusta nenäliina toisensa jälkeen. Kävin kyllä vähän ihailemassa hyllyssä pylleröivien villalankakerien kauneutta, mutta en kuitenkaan sortunut niitä ostamaan (ainakaan vielä). Kaivelin sen sijaan vanhasta lankakoristani aarteita, eri värisiä keriä ja ryhdyin piirtämään paperille ruudukkomatriiseja kuviointia varten. Ja niin minulla tuossa sohvallani lepää aivan uusi uniikkituotteen alku, joka osoitetaan joulutervehdykseksi kummipojalle. Muutoin hain reissultani vain tarpeellisimmat ruokatarvikkeet ja jätin muun tuonnemmaksi. Edistystä oli kuitenkin pukeutua ja siistiytyä - jo se sai mielen virkistymään, näytin taas kutakuinkin ihmiseltä.
Saamme huomiseksi lisää lunta. Täällä päin Suomea sitä ei ole vielä kovin paljon. Suhtaudun siihen kahtalaisesti: valkeus on kaunista ja ihanaa, mutta viime talvinen ylenpalttinen lumen määrä osoittautui jo ongelmalliseksi, sillä niin suuren määrän siirtäminen sivuun kulkureiteiltä alkaa olla jo vaivalloista, kun ei enää tiedä, mihin lumen kasaisi. Mutta vielä ei sentään tarvitse olla huolissaan ja hyvä niin, sillä talvi on vasta aluillaan.
Minä laitoin tänään keittiön ikkunaan punaiset verhot. Ne eivät kylläkään ole jouluverhot, sillä niissä ei ole kuviointia, mutta ihanan väkevän väriset ne kyllä ovat, tuovat voimaa ja lämpöä koko huoneeseen ja itseenikin, aina kun niitä vilkaisen. Kangas on hivenen kiiltävä, ja laskostuessaan se tarjoaa herkullisen näkymän valon ja varjon vaihdellessa sen lainehtivalla pinnalla. Olen aivan parantumaton esteetikko ja nyt kun luonto peittyy valkoiseen, kaipaan kotiini voimakkaampia värejä. Jotain lisäherkkua kaikille aisteille: värejä, makuja, tuoksuja, ääniä. Siksiköhän minä aina haluan sellaisen aidon kuusen, vaikka neulasia löytyy sitten pitkin vuotta mitä kummallisimmista paikoista: kuusi tuoksuu.
Kurkistin juuri punaisten verhojen välistä avautuvaa maisemaa. Ulkona näkyi valkoisella lumella siilattuja katuja, kuorrutettuja puita ja puutaloja. Iltaisin vastapäinen naapuri sytyttää piharakennuksensa nurkkiin kiinnitettyihin punaisiin lyhtyihin valkeat. Ne näkyvät, kun kurkistaa keittiön ikkunasta ja ilahduttavat. Onhan minullakin ulkona toki lyhtyjä, silloin tällöin kun koko pihapiiri sytyttää valkeansa, pihan kauneus suorastaan hengästyttää.
Ihanaa että huomenna on vielä yksi vapaapäivä, itsenäisyyspäivä, joka on samaan aikaan sekä juhlallinen että ahdistava. Aion huomenna olla katsomatta Tuntemattoman sotilaan ja muut vastaavat ohjelmat, jotka pudottelevat sisuksiin suuria mustia kiviä ja suuntaudun iloisempiin asioihin. Mutta laitan tietenkin ne kynttilät ikkunalle: ehkä joku perhe ajaa autolla kotini ohi ja auton ikkunoista vilkuilevat lapset voivat kotini kohdalla huutaa "Kaksi kynttilää!". Lapsena se oli minusta itsenäisyyspäivässä kaikkein vaikuttavinta, kynttilät ikkunoissa.
Ja jos oveni taakse ilmestyy elokuvallinen mies, jääkaapistani löytyy kuohujuomaa, jota voimme siemailla ja kohotella lasejamme ihanan maamme kunniaksi. Yksin en kuitenkaan taida pulloa korkata, sillä muuten olen joko liian päissäni tai pirskahtelu juomasta katoaa. Mutta noin periaatteessa sitä siis olisi.
Saamme huomiseksi lisää lunta. Täällä päin Suomea sitä ei ole vielä kovin paljon. Suhtaudun siihen kahtalaisesti: valkeus on kaunista ja ihanaa, mutta viime talvinen ylenpalttinen lumen määrä osoittautui jo ongelmalliseksi, sillä niin suuren määrän siirtäminen sivuun kulkureiteiltä alkaa olla jo vaivalloista, kun ei enää tiedä, mihin lumen kasaisi. Mutta vielä ei sentään tarvitse olla huolissaan ja hyvä niin, sillä talvi on vasta aluillaan.
Minä laitoin tänään keittiön ikkunaan punaiset verhot. Ne eivät kylläkään ole jouluverhot, sillä niissä ei ole kuviointia, mutta ihanan väkevän väriset ne kyllä ovat, tuovat voimaa ja lämpöä koko huoneeseen ja itseenikin, aina kun niitä vilkaisen. Kangas on hivenen kiiltävä, ja laskostuessaan se tarjoaa herkullisen näkymän valon ja varjon vaihdellessa sen lainehtivalla pinnalla. Olen aivan parantumaton esteetikko ja nyt kun luonto peittyy valkoiseen, kaipaan kotiini voimakkaampia värejä. Jotain lisäherkkua kaikille aisteille: värejä, makuja, tuoksuja, ääniä. Siksiköhän minä aina haluan sellaisen aidon kuusen, vaikka neulasia löytyy sitten pitkin vuotta mitä kummallisimmista paikoista: kuusi tuoksuu.
Kurkistin juuri punaisten verhojen välistä avautuvaa maisemaa. Ulkona näkyi valkoisella lumella siilattuja katuja, kuorrutettuja puita ja puutaloja. Iltaisin vastapäinen naapuri sytyttää piharakennuksensa nurkkiin kiinnitettyihin punaisiin lyhtyihin valkeat. Ne näkyvät, kun kurkistaa keittiön ikkunasta ja ilahduttavat. Onhan minullakin ulkona toki lyhtyjä, silloin tällöin kun koko pihapiiri sytyttää valkeansa, pihan kauneus suorastaan hengästyttää.
Ihanaa että huomenna on vielä yksi vapaapäivä, itsenäisyyspäivä, joka on samaan aikaan sekä juhlallinen että ahdistava. Aion huomenna olla katsomatta Tuntemattoman sotilaan ja muut vastaavat ohjelmat, jotka pudottelevat sisuksiin suuria mustia kiviä ja suuntaudun iloisempiin asioihin. Mutta laitan tietenkin ne kynttilät ikkunalle: ehkä joku perhe ajaa autolla kotini ohi ja auton ikkunoista vilkuilevat lapset voivat kotini kohdalla huutaa "Kaksi kynttilää!". Lapsena se oli minusta itsenäisyyspäivässä kaikkein vaikuttavinta, kynttilät ikkunoissa.
Ja jos oveni taakse ilmestyy elokuvallinen mies, jääkaapistani löytyy kuohujuomaa, jota voimme siemailla ja kohotella lasejamme ihanan maamme kunniaksi. Yksin en kuitenkaan taida pulloa korkata, sillä muuten olen joko liian päissäni tai pirskahtelu juomasta katoaa. Mutta noin periaatteessa sitä siis olisi.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Pyjamajuhlat soolona
Päädyin jäämään kotiin. Toki harmittaa, etten nähnyt ystävääni, mutta pitää vain yrittää järjestää tapaaminen uudelleen myöhemmin. Koska annoin itselleni virallisen luvan sairastaa, kuljin kotona ympäriinsä pyjamassa ja join viinimarjamehua tai teetä. Nakertelin kanelikorppuja ja tuhosin loppupussin lakuja. Kiittelin onneani siitä, että olin ostanut kaiken varalle säästöpakkauksen nenäliinoja. Annoin villalangan juosta sormien yli ja seurasin, miten puikoilta syntyi raitoja toisensa jälkeen. Katselin kovalevylle tallentamaani RåFilm-ohjelmaa, joka esittää lyhytelokuvia ja haastattelee niiden tekijöitä. Makasin sohvalla viltin alla ja torkuin. Toisinsanoen, en tehnyt juuri mitään. Kipeänä tekee hyvää vain olla ja painaa humisevaa päätään hurisevan kissan kylkeä vasten.
perjantai 3. joulukuuta 2010
Sairas vai kyllin terve?
Noniin. Olen kiusallisen puolisairas. Nenä on jääkokkare keskellä kasvoja, taitaa kuitenkin olla napajäätikkö, sillä sulaa tipoittain. Nenäliinaa on siis käyteltävä, ja välistä tulee aivastuskin. Olo on lievästi kuumeinen, mittari kainalossa sohvalla istuen osaan jo arvata tuloksen, se lienee 37,3. Silloin kun lämpöä ei ole, mittari näyttää yleensä 36,7 tai jotain sen suuntaista. Kummallista sinänsä, että elimistö on niin tarkka, että huomaa kutakuinkin puolen asteen heiton, joka ei prosentuaalisesti ole kovin merkittävä. No, eipä tosin ole elimistöllä varaakaan kovin monen prosentin heilahduksiin, ennen kuin muuttuu keitetyksi kananmunaksi. Niin minä aina pienenä ajattelin: jos ihmiselle nousee liian kova kuume, ihminen muuttuu keitetyksi kananmunaksi.
Oli miten oli, istun sohvalla ja kadun sitä, että olen ahminut suuhuni liiallisen paljon Pandan choco-lakusekoitusta, jonka ostin itselleni turhautuneena siihen, että olen sairastumassa juuri, kun tarkoitukseni oli matkustaa ensimmäistä kertaa ystävättäreni luo (ensimmäistä kertaa hänen uuteen asuntoonsa) pääkaupunkiseudulle. No, kohta kaivan sen kuumemittarin esille ja katson sen lukemia. Ja mietin sitten, uskaltaudunko junaan huomenna vai en. Huolenaiheenani on tietysti se, että jos sairastunkin pahemmin niin miten pääsen takaisin kotiin kuumehuuruissani. 37,2 sanoo kuumemittari. Niin että pitäisikö tästä nyt järjestää jonkinlainen yleisöäänestys, että uskallanko lähteä vai en. Kuuliaisena tyttönä kävin kuitenkin toki töissä, työ kun ei ole kovin fyysistä, jos nyt jaksaa sormiaan liikutella, niin siellä kyllä pärjäilee.
Tässäpä minä nyt siten istun ja ihmettelen. Laukku on varmaankin syytä kuitenkin pakata, varmuuden vuoksi. Jos herään aamulla kaksi tuntia ennen junan lähtöä, ehdin vielä ostaa itselleni junalipun. Pitääpä katsoa, koska palaisin takaisin. Itsenäisyyspäivää olisi kiva päästä viettämään kotiin. Ovatkohan ravintolat auki itsenäisyyspäivänä. Milläköhän minä ruokin itseni? Jos on parisuhteessa, ei unohda täyttää ruokavarastojaan, mutta yksin niin voi käydä, olen huomannut. Huolehdinko itsestäni siis heikommin, kuin kanssaeläjästäni? Ruoasta päätellen kyllä.
Eli siis vaatteita, lankaa, puikot, aikakauslehti, puhelin lataukseen... kaikki mahdolliset flunssanhoitovälineet mukaan. Jospa sitä kuitenkin uskaltautuisi... Eihän siellä riehua tarvitse, aikuisen naisen?
Oli miten oli, istun sohvalla ja kadun sitä, että olen ahminut suuhuni liiallisen paljon Pandan choco-lakusekoitusta, jonka ostin itselleni turhautuneena siihen, että olen sairastumassa juuri, kun tarkoitukseni oli matkustaa ensimmäistä kertaa ystävättäreni luo (ensimmäistä kertaa hänen uuteen asuntoonsa) pääkaupunkiseudulle. No, kohta kaivan sen kuumemittarin esille ja katson sen lukemia. Ja mietin sitten, uskaltaudunko junaan huomenna vai en. Huolenaiheenani on tietysti se, että jos sairastunkin pahemmin niin miten pääsen takaisin kotiin kuumehuuruissani. 37,2 sanoo kuumemittari. Niin että pitäisikö tästä nyt järjestää jonkinlainen yleisöäänestys, että uskallanko lähteä vai en. Kuuliaisena tyttönä kävin kuitenkin toki töissä, työ kun ei ole kovin fyysistä, jos nyt jaksaa sormiaan liikutella, niin siellä kyllä pärjäilee.
Tässäpä minä nyt siten istun ja ihmettelen. Laukku on varmaankin syytä kuitenkin pakata, varmuuden vuoksi. Jos herään aamulla kaksi tuntia ennen junan lähtöä, ehdin vielä ostaa itselleni junalipun. Pitääpä katsoa, koska palaisin takaisin. Itsenäisyyspäivää olisi kiva päästä viettämään kotiin. Ovatkohan ravintolat auki itsenäisyyspäivänä. Milläköhän minä ruokin itseni? Jos on parisuhteessa, ei unohda täyttää ruokavarastojaan, mutta yksin niin voi käydä, olen huomannut. Huolehdinko itsestäni siis heikommin, kuin kanssaeläjästäni? Ruoasta päätellen kyllä.
Eli siis vaatteita, lankaa, puikot, aikakauslehti, puhelin lataukseen... kaikki mahdolliset flunssanhoitovälineet mukaan. Jospa sitä kuitenkin uskaltautuisi... Eihän siellä riehua tarvitse, aikuisen naisen?
torstai 2. joulukuuta 2010
Toimenpidesuunnitelmia ja kateutta
Tänään olen paitsi tuntenut ajoittain itseni hyväksi, myös suorittanut asianmukaisia katumusharjoituksia ja tehnyt jonkinlaisen selviytymissuunnitelman vaiheissa a ja b. Tämän jälkeen minun ei toivottavasti tarvitse ottaa käyttöön muita kirjaimia.
Tämä hetki voisi olla sellainen, jolloin todella voisin kadehtia normaalia perhe-elämää. Sitä, että olisi mies ja pari lasta, jotka pudottaisivat kuraiset lapasensa eteiseen ja joille huomauttaisin asiasta sadatta kertaa. Mies, jolle joskus näyttäisin kieltä selän takana, mutta joka suurimmaksi osaksi ajasta saisi minut nauramaan ja pitäisi lujasti kiinni silloin, kun voimat olisivat loppua.
Kyllä minä aina nuorempana ajattelin, että minusta tulisi sellainen kuin muutkin, perheenäiti - vieläpä pullantuoksuinen. Minä kyllä olisin jaksanut piirrellä sormiväreillä, tehdä muovailuvahasta olioita, liimailla sydämiä pahville sormet tahmaisina, laulaa ja tanssia. Onneksi sentään voin tehdä tätä kaikkea kummityttöni kanssa.
Vastalahjana hän antoi minun lohduttaa itseään, kun hän satutti itsensä, eikä oma äiti ollut saapuvilla. Menin suuria kyyneleitä poskillaan vierittävän suloisen pienen luokse ja ojensin käteni kokeilevasti. Hän hyväksyi tarjoukseni ja antoi minun nostaa hänet syliini, epäröi sitten pikkuruisen hetken, teki päätöksensä ja luottavaisena kietoi kädet ja jalat ympärilleni. Itku loppui samalla hetkellä. Tunsin tehneeni ihmeen. Minä kelpasin. Puhelin tytölle rauhoittavia sanoja siitä, miten juoksennellessa kannattaa varoa mattojen reunoja ja puhalsin kipeään polveen, silitin hiuksia. Onnistun edelleen liikuttumaan tuon hetken muistamisesta.
Olo tuntuu yskäiseltä ja kuumeiselta. Ehkä on viisainta hakea vähän viinimarjamehua ja vitamiineja ja vetää peitto korviin. Niin minä teen.
Tämä hetki voisi olla sellainen, jolloin todella voisin kadehtia normaalia perhe-elämää. Sitä, että olisi mies ja pari lasta, jotka pudottaisivat kuraiset lapasensa eteiseen ja joille huomauttaisin asiasta sadatta kertaa. Mies, jolle joskus näyttäisin kieltä selän takana, mutta joka suurimmaksi osaksi ajasta saisi minut nauramaan ja pitäisi lujasti kiinni silloin, kun voimat olisivat loppua.
Kyllä minä aina nuorempana ajattelin, että minusta tulisi sellainen kuin muutkin, perheenäiti - vieläpä pullantuoksuinen. Minä kyllä olisin jaksanut piirrellä sormiväreillä, tehdä muovailuvahasta olioita, liimailla sydämiä pahville sormet tahmaisina, laulaa ja tanssia. Onneksi sentään voin tehdä tätä kaikkea kummityttöni kanssa.
Vastalahjana hän antoi minun lohduttaa itseään, kun hän satutti itsensä, eikä oma äiti ollut saapuvilla. Menin suuria kyyneleitä poskillaan vierittävän suloisen pienen luokse ja ojensin käteni kokeilevasti. Hän hyväksyi tarjoukseni ja antoi minun nostaa hänet syliini, epäröi sitten pikkuruisen hetken, teki päätöksensä ja luottavaisena kietoi kädet ja jalat ympärilleni. Itku loppui samalla hetkellä. Tunsin tehneeni ihmeen. Minä kelpasin. Puhelin tytölle rauhoittavia sanoja siitä, miten juoksennellessa kannattaa varoa mattojen reunoja ja puhalsin kipeään polveen, silitin hiuksia. Onnistun edelleen liikuttumaan tuon hetken muistamisesta.
Olo tuntuu yskäiseltä ja kuumeiselta. Ehkä on viisainta hakea vähän viinimarjamehua ja vitamiineja ja vetää peitto korviin. Niin minä teen.
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Rauhattomuudessaan kylpevä
Elämä on kuin siinä Helkaman vanhassa polkupyörämainoksessa: vain pakki puuttuu.
Mielenrauha on nyt jokseenkin hukassa, samoin yöunet. Väsymys kuitenkin ripsoo silmiin hiekkaisuuden tuntua ja rauhattomuus tuntuu kylmänä keilapallona vatsanpohjassa. Keskittymiskyky on kutistunut peukaloisen kokoiseksi ja niin pieni otus pääsee livahtamaan piiloon, vieläpä helposti.
Tänään on oikeastaan jo joulukuun ensimmäinen päivä, sillä puoliyö on ohitettu. Ehkä alkavan lahjakauden alussa voisin toivoa itselleni hieman lisää malttia, viisautta ja kärsivällisyyttä - onnesta puhumattakaan. Muille voisin antaa kiertoon vähänkäytettyä mutta väkevää luottavaisuutta ja sinisilmäisyyttä (voi ohentaa kevyellä epäluulolla sekoitussuhteella 1:4).
Omaan inhimilliseen heikkouteensa ei oikein osaa suhtautua ymmärtäväisesti ja pitkämielisesti, vaikka jonkun toisen ihmisen kohdalla sen voisi ymmärtääkin. Koetan ponnistautua normaaliuden pariin pikkuhiljaa siitä huolimatta, että raajani tuntuvat olevan kehossani kovin löyhästi kiinni.
Hyvää joulukuuta kaikille.
Mielenrauha on nyt jokseenkin hukassa, samoin yöunet. Väsymys kuitenkin ripsoo silmiin hiekkaisuuden tuntua ja rauhattomuus tuntuu kylmänä keilapallona vatsanpohjassa. Keskittymiskyky on kutistunut peukaloisen kokoiseksi ja niin pieni otus pääsee livahtamaan piiloon, vieläpä helposti.
Tänään on oikeastaan jo joulukuun ensimmäinen päivä, sillä puoliyö on ohitettu. Ehkä alkavan lahjakauden alussa voisin toivoa itselleni hieman lisää malttia, viisautta ja kärsivällisyyttä - onnesta puhumattakaan. Muille voisin antaa kiertoon vähänkäytettyä mutta väkevää luottavaisuutta ja sinisilmäisyyttä (voi ohentaa kevyellä epäluulolla sekoitussuhteella 1:4).
Omaan inhimilliseen heikkouteensa ei oikein osaa suhtautua ymmärtäväisesti ja pitkämielisesti, vaikka jonkun toisen ihmisen kohdalla sen voisi ymmärtääkin. Koetan ponnistautua normaaliuden pariin pikkuhiljaa siitä huolimatta, että raajani tuntuvat olevan kehossani kovin löyhästi kiinni.
Hyvää joulukuuta kaikille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)